— Ja merkit, sanoi Piotr Ivanitsh.
— Niin ja meidän välimme pantit… ja sanoo: — tuo, tuo on ensimmäiseksi herättänyt väräjämään sydämeni kielet; tuon nimen aikana ne soittivat ensikerran…
Sedän kulmakarvat alkoivat kohota ja silmät tulla suuremmiksi.
Aleksander oli ääneti.
— Miksi lopetit soittamisen kielilläsi? No, kultaseni, kyllä Sofiasi todella on typerä, jos hän tekisi semmoisen kepposen; toivon, että hänellä on äiti, tahi joku muu, joka häntä voi estää?
— Setä, te voitte sanoa typeryydeksi tämän pyhimmän sielun puhkeamisen, tämän jalon sydämen vuodatuksen! Mitä minua pitää ruveta teistä ajatteleman?
— Mitä näet viisaimmaksi. Hän saattaisi sulhasensa luulemaan Jumala ties mitä; kenties häät menisivät myttyyn. Ja minkätähden? Sentähden, että he ovat yhdessä poimineet keltaisia kukkia… Ei, sillä tavoin työt eivät tule tehdyiksi. Sinä voit siis kirjoittaa venättä — huomenna mennään piirikuntaan: minä olen jo puolestani puhunut entiselle virkaveljelleni, sen osaston päällikölle; hän sanoi olevan paikan; aikaa ei ole turhaan kuluttaminen… Minkä kimpun olet vetänyt esille.
— Ne ovat yliopistossa tehtyjä muistoon panoja. Sallikaa minun lukea muutama sivu Ivan Semenitshin luennosta Kreikalaisesta taiteesta…
Hän alkoi nopeasti käännellä sivuja.
— Oh, tee se armo minulle, että vapautat siitä! sanoi Piotr Ivanitsh rypistäen kulmakarvojaan. — Mutta mitä tämä on?
— Ne ovat ainekirjoituksia. Minä tahtoisin näyttää ne päällikölleni; täällä on erittäin yksi ehdotus, jonka olen uudestaan muodostanut…