— No, ei ole hyvä eläimiä siihen sekoittaa! Miksikä tässä on merkki?
Ahaa! Tuo oli surusta, mutta nyt tulee ilosta…
Hän alkoi nopeasti lukea, melkein itsekseen:
"Joskus paha henki meihin,
Kun asumahan majoittuupi
Silloin ihastus kuin säde
Sieluun väkisten tunkeutuupi…
Ja suloisesti rinta lyö…"
— Ei ole hyvästi eikä huonosti! sanoi hän lopetettuaan. — Mutta ovathan muut aloittaneet huonoimminkin; koettele, kirjoita, harjoittele, jos on halua, kenties kyky ilmestyy; sitten on eri asia.
Aleksander kävi murheelliseksi. Hän ei odottanut laisinkaan semmoista arvostelua. Häntä lohdutti vähän se, että hän piti setäänsä kylmänä ihmisenä, melkein sieluttomana.
— Tuossa on käännös Schilleristä, sanoi hän.
— Jo riittää; minä näen. Vai osaat sinä kieliä?
— Minä osaan ranskan-, saksan-, ja vähän englannin-kieltä.
— Toivotan onnea, olisit aikoja sitten sanonut: sinusta voi paljon tehdä. Taannoin puhuit minulle politillisesta ekonomiasta, filosofiasta, muinaistieteestä ja Jumala ties mistä vielä, mutta tärkeämmästä et sanaakaan — kainostelemisesi ei ollut paikallaan. Minä löydän sinulle paikalla kirjallisuustointakin.
— Tosiaanko, setä? Te sidotte minut kiitollisuuden velkaan! —
Sallikaa minun teitä syleillä.