— Taasko samasta aineesta?

— Ei jostain muusta; kyllä hän sanoi minulle, mutta minä olen unhottanut… ah, niin! Perunasiirapista. Aleksander, sinä varmaan synnyit paita päällä. Lopuksi alan toivoa, että sinusta tulee kumminkin jotain: ehk'en pian sanonkaan sinulle, mitä varten olet tullut. Ei ole vielä kuukautta kulunut, mutta joka haaralta sinulle hyvyyttä virtaa. Sieltä saat 1000 ruplaa, toimittaja lupasi 100 ruplaa kuukaudelta neljästä paino arkista: se on jo 2200 ruplaa! Ei! Minä aloin toisin tavoin, sanoi hän hieman kohotettuaan kulmakarvojaan. — Kirjoita äidillesi, että sinä olet sillä ja sillä tavoin turvattu. Minä vastaan hänelle myöskin, kirjoitan, että minä hänen hyvyydestään itseäni kohtaan olen tehnyt sinulle mitä olen voinut.

— Mamma tulee olemaan teille… oikein kiitollinen, setä, ja minä myöskin… sanoi Aleksander huoaten, mutta ei heittäytynyt enää syleilemään.

III.

Kului vähän yli kaksi vuotta. Kuka olisi voinut tuntea meidän pikkukaupunkilaistamme tästä hienotapaisesta, komeapukuisesta nuoresta miehestä? Hän oli suuresti muuttunut ja miehistynyt. Nuorukaisen kasvopiirteiden pehmeys, ihon läpikuultavaisuus ja hienous, parran alku leuassa — kaikki oli kadonnut. Ei ollut jälellä arkaa ujoutta, suloista kömpelyyttä liikkeissä, kasvojen piirteet olivat kehittyneet ja muodostivat niiden muodon, mutta muoto teki luonteen. Liljat ja ruusut olivat kadonneet, juurikuin päivänpaahtamina, ja parran alku muuttunut pienenlaiseksi poskiparraksi. Keveä ja häilyvä käyminen oli muuttunut tasaiseksi ja vakavaksi astunnaksi. Puheääneen oli lisääntynyt muutamia matalia ääniä. Maalattavana olevasta kuvasta oli syntynyt valmistunut muotokuva. Nuorukainen oli muuttunut mieheksi. Silmissä loisti itseluottamus ja uskallus — ei semmoinen uskallus, joka katsoo kaikkea väkivaltaisesti, joka viittauksillaan ja silmäyksillään sanoo vastaan jo ohikulkijalle: "katso, ole varoillasi, älä satuta, äläkä polje jalalle, muuten — ymmärräthän? kyllä suoriumme pian keskenämme." Ei, — se uskaliaisuus, josta minä puhun, ei sysää luotaan, vaan vetää luokseen. Se tunnetaan hyvyyden ja menestyksen pyrinnöistä, ja niiden vastuksien poistamisen halusta… Entistä ihastusta Aleksanderin kasvoissa sekoitti keveä ajatusten väritys, ensimmäisenä todistuksena siitä, että Aleksanderin sydämmeen oli päässyt epäluulo, — kenties ainoa seuraus sedän opetuksesta ja elämän tutkistelemisesta, hän kun tuomitsi kaikki, mitä Aleksanderin silmissä ja sydämessä liiteli. Aleksander oli saanut viimeinkin malttia, s.o. hän osasi käyttäytyä säädyllisesti ihmisiä kohtaan. Hän ei heittäynyt jokaisen kaulaan, erittäinkin sen jälkeen, kun se mies, jolla oli taipumusta sydämmen vuodatuksiin, huolimatta sedän varoituksista, voitti häneltä pelissä pari kertaa, mutta taas se mies, jolla oli luja luonne ja rautainen tahto viekotteli häneltä melkoisia summia velaksi. Muut ihmiset ja tapaukset auttoivat lisäksi. Eräässä paikassa hän huomasi, kuinka ne salavihkaa nauroivat hänen poikamaiselle ihastukselleen ja nimittivät häntä romantilliseksi hourailijaksi. Toisessa paikassa — tuskin käänsivät huomiotaan häneen, siksi ettei hänestä ollut kenellekään ni chaud ni froid. Hän ei pitänyt päivällisiä, ei ajopeliä, eikä pelannut korkealla poengilla. Ennen Aleksanderin sydäntä kivisti ja viilsi nämät pistokset hänen ruusunpunaisissa haaveiluissaan todellisuudesta. Hänen päähänsä ei pistänyt kysyä itseltään: mitä suuremmoista minä olen tehnyt, millä olen muiden joukosta erinnyt? Missä minun asiani ovat ja mistä syystä muiden pitäisi minua huomata? Mutta sillä välin hänen itserakkautensa kärsi.

Sitten hän irtautui vähitellen siitä ajatuksesta, että elämässä aina näkyy ruusuja, vaan että löytyy okaitakin, jotka välistä pistelevät, minua tosin ainoastaan keveästi, vaan ei niinkuin setä kertoilee. Ja niin hän alkoi oppia itseään hillitsemään, mielenpuuskat ja liikutukset eivät tulleet niin usein esille ja hän puhui harvemmin outoa kieltä, ainakin vieraiden läsnä ollessa.

Mutta vieläkin, eikä suinkaan vähäksi suruksi Piotr Ivanitshille, oli hän kaukana sedän kylmistä periaatteista kaikessa siinä, joka liikuttaa ja mullistaa ihmisten sielua. Sydämen kaikkien salaisuuksien ja arvoituksien selville tuomisesta hän ei tahtonut kuullakaan.

Piotr Ivanitsh antaa hänelle aamupäivällä tavallisen läksyn: Aleksander kuuntelee, hämmästyy tahi vaipuu syviin ajatuksiin, mutta kun sattuu sitten jonnekin iltamaan menemään, niin takaisin tultuaan on hän toinen ihminen; päivää kolme käy hän kuin hulluna — ja sedän teoriat ovat mennet kaikki hitoille. Tanssiparin lumous ja ilma, musiikin helinä, paljastetut olkapäät, tuliset katseet, ruusunpunaisien huulien hymy, eivät antaneet hänen nukkua koko pitkinä öinä. Välistä näkee hän edessään vyötäisen, jota hän oli käsillään kosketellut välistä ikävöivän pitkän katseen, joka hänelle heitettiin poislähteissä, milloin tulisen hengityksen, josta hän oli vähällä sulaa välisin aikana, tahi keskustelee puoliääneen akkunan vieressä, masurkan jyrytessä, silloin kuin katseet säteilivät ja kieli puhui Jumala ties mitä. Hänen sydämmensä löi; ja hän syleili suonenvedon tapaisella vavistuksella tyynyä ja kääntelihe kauan kyljeltä toiselle.

Missä on rakkaus? Oi minä janoon rakkautta! sanoi hän: — tuleekohan se pian? Milloin tulevat ne ihmeelliset hetket, ne suolaiset kärsimykset, onnen vavistus, kyyneleet… j.n.e.

Toisena päivänä tuli hän sedän luo.