— Niinhän te kysyitte?
— Ketä?
— No, neitosia.
— En, minä en heitä kysellyt; mutta yhden tekevää — oliko paljon sieviä?
— Oi hyvin paljon… mutta sääli, että kaikki ovat yhdenlaisia. Mitä yksi sanoo — samaa toistaa toinenkin, kuin ulkoapäin opittua läksyä. Oli yksi… joka oi ollut ihan kokonaan toisten kaltainen… ei niissä löydy nimeksikään itsenäisyyttä, eikä tahdon lujuutta. Liikkeet, katseet, kaikki ovat samanlaista: ei saa kuulla itsestään syntynyttä ajatusta, ei tunteen väläystä… kaikkia on peittänyt ja koristanut sama kiilloitus. Ei mikään taida kutsua niitä ulos. Ovatko ne kaiken ikänsä suljetut, eivätkö ne koskaan tule ilmi kenenkään edessä? Painaako kureliivi tosiaan ikuisesti rakkauden huokaukset ja särjetyn sydämen valituksen? eikö se tosiaan anna sijaa tunteelle?
— Miehen läheisyydessä kaikki tulee ilmi. Jos alkaisi sinun tavallasi ajatella ääneen, niin moni taitaisi kaiken ikänsä pysyä vanhanapiikana. Kyllä löytyy semmoisia narreja, jotka ennen aikoja antavat ilmi sen mitä pitäisi peittää ja tukehduttaa, mutta senpä vuoksi jälestäpäin tulee kyyneliä ja vaan kyyneliä: se ei ole oikein laskettu.
— Täytyykö siinäkin laskea, setä?
— Kuinkas muuten, kaikessa täytyy, rakkahani, laskea; mutta häntä, joka ei laske nimitetään venäjänkielellä narriksi. Lyhyesti ja selvästi.
— Täytyy pidättää rinnassaan jalon tunteen puuska!…
— Oh, kyllä tiedän ettet sinä pidätä, sinä olet valmis kadulla, teatterissa heittämään itsesi ystävän kaulaan ja itkemään.