— Mitä väliä sillä on? Sanoisivat ainoastaan, että tuo ihminen on kovasti tunteellinen, niin, sillä on taipumusta kaikkeen hyvään ja jaloon eikä ole taipuisa —
— Eikä ole taipuisa laskemaan s.o. ajattelemaan. Onpahan mahtava henkilö — joka on kovasti tunteellinen ja hirmuisesti himoinen! Vähänkö senlaatuisia luonteita on olemassa! Hurmautuneena ihminen on kaikkein vähemmin ihmisen näköinen, siinä ei ole siis mitään kehuttavaa. Pitää kysyä osaako hän hallita tunteitaan; jos osaa, niin silloin hän on ihminen…
— Teidän käsityksenne mukaan tunteitakin voi hallita kuin höyryä, huomautti Aleksander: — milloin laskea vähäisen, milloin yht'äkkiä pysäyttää, aukaista läppää, tahi panna kiinni…
— Sitä läppää ei ole luonto tyhjän vuoksi antanut ihmiselle — se on ymmärrys, sinä et sitä aina omista — ikävä kyllä ja olet kumminkin kelpo nuori mies!
— Ei setä, teitä on ikävä kuunnella. Saattakaa minut ennemmin tuon matkustavan rouvan tuttavuuteen…
— Minkä? Ljubetskoinko? Oliko hän siellä eilen?
— Oli, hän puhui kauan aikaa minun kanssani Teistä, kyseli omaa asiaansa.
— Ah, niin! Sattui sopimaan… Setä otti taskustaan paperin.
— Vie tämä paperi hänelle ja sano, että vasta eilen sain sen ja sittenkin antoivat väkisin virkahuoneesta; selitä hänelle asia tarkkaan: kuulithan mitä me puhuimme virkamiehen kanssa?
— Kyllä, kyllä tiedän; kyllä minä selitän. Aleksander sieppasi molemmin käsin paperin ja pisti sen taskuunsa. Piotr Ivanitsh katsoi häneen.