Työ tähän saakka oli mennyt menojansa. Virkatoimessa huomasivat Aleksanderin ky'yn ja antoivat hänelle kelpo paikan. Ivan Ivanitsh alkoi tuoda kunnioituksella nuuskarasian hänelle, hän aavisti, että Aleksander, niinkuin moni muukin, palveltuaan vuotta vaille viikon, saa hänet kiinni, istuu hänen niskalleen, pyörähtää osaston päälliköksi, mutta sitten, kun kaikki hyvin käy, varatirehtööriksi, samalla tavalla kuin tuokin, tai tirehtööriksi niinkuin tämä, mutta molemmat ovat hänen johdollaan alkaneet palveluksensa. "Vaan minä saan tehdä heidän sijassaan työtä!" lisäsi hän. Sanomalehden toimituspaikassa tuli hän myöskin tärkeäksi henkilöksi. Hän valikoi, käänsi, korjaili toisten kirjoituksia ja kirjoitteli itsekin kaikenlaisia tietopuolisia havaintoja maataloudesta. Oman mielensä mukaan oli hänellä rahoja enemmän kuin tarvitsi, mutta sedän mielestä ei ollut kylliksi. Vaan ei hän aina työskennellyt rahan tähden. Hän ei luopunut siitä virvoittavasta ajatuksesta, toisesta korkeammasta kutsumuksesta. Hänen nuoria voimiaan riitti kaikkeen. Hän varasti unelta ja viralta aikaa, kirjoitti runoja, novelleja, historiallisia kuvauksia ja elämä-kertomuksia. Setä ei enää liistaroinut väliseinää hänen kyhäyksillään, vaan luki niitä ääneti, sitten vihelteli ja sanoi: "Niin! Tämä on entistä parempi." Muutamia palstoja tuli vieraalla nimellä. Aleksander kuunteli ilosta vavisten ystäväin kiitollista arvostelua, joita hänellä oli virastossa, ravintoloissa, sekä erityisissä taloissa. Rakkauden jälkeen paras unelmansa alkoi toteutua. Tulevaisuus lupasi hänelle paljon loistoa ja kunniaa; näytti kuin häntä ei odottaisi tavallinen osa, kun yht'äkkiä…
Muutamia kuukausia kului. Aleksanderia ei näkynyt melkein missään, juuri kuin hän olisi kadonnut. Sedän luona hän kävi harvemmin. Tämä arveli töitten olevan esteenä. Kerran sanomalehden toimittaja kohdatessaan Piotr Ivanitshia, valitti, että Aleksander viivyttelee palstoja. Setä lupasi ensitilaisuudessa ottaa selkoa veljensä pojasta. Tilaisuus ilmestyi kolmen päivän perästä. Aleksander juoksi sedän luo kuin hulluna. Hänen käymisessään ja liikkeessään voi huomata iloisen hätiköimisen.
— Hyvää päivää, setä, olen niin iloinen Teitä nähdessäni! sanoi hän ja tahtoi syleillä setää, mutta tämä ennättikin mennä pöydän, taakse.
— Hyvää päivää Aleksander! Miksi sinua ei ole niin kaukaan aikaan näkynyt?
— Olen… ollut niin kiinnitetty työhön; olen kirjoittanut otteen saksalaisesta talouden…
— Vai niin! Mitä toimittaja sitten valehtelee? Hän sanoi minulle toissa päivänä, ettet sinä mitään tee — aika toimittaja! Kyllä minä hänet opetan, kun ensikerran kohtaan…
— Ei, älkää virkkako hänelle mitään, keskeytti Aleksander: — minä en ole hänelle vielä lähettänyt työtäni, sen vuoksi hän niin sanoi…
— Mutta mikä sinun on? Sinulla on niin juhlalliset kasvot! Oletko nimitetty asessoriksi, vai oletko saanut ristin?
— Aleksander pudisti päätään.
— No, rahaa sitten?