— Ihminen.
— Eivät kaikki ole samallaiset. Tietäkää se, etten minä leikilläni ole antanut hänelle totista lupausta rakastaa häntä elinaikani! olen valmis valallani sen vannomaan… —
— Tiedän, tiedän! Rehellinen ihminen ei epäile valansa todellisuutta, silloin kuin hän vannoo naiselle; sitten hän pettää kuitenkin tahi kylmenee, eikä itsekään käsitä kuinka. Tämä tapahtuu tarkoituksetta, eikä siinä ole mitään halpamaista, eikä siitä tarvitse ketään syyttää: luonto ei ole antanut myöten ikuisesti rakastaa. Ne, jotka uskovat ikuiseen, ja muuttumattomaan rakkauteen, tekevät samoin kuin ne, jotka eivät usko, mutta edelliset eivät vaan huomaa tahi eivät tahdo sitä myöntää; me olemme muka korkeammat semmoisesta, me emme ole ihmisiä, vaan enkelejä — hulluutta!
Löytyyhän rakastettuja ja aviopuolisoja, jotka ikuisesti rakastavat toinen toisiaan ja elävät koko elämänsä?…
— Ikuisesti! Se, joka rakastaa pari viikkoa, sitä kutsutaan tuulihatuksi, mutta se, joka rakastaa pari, kolme vuotta, — ikuisesti! Tarkasta oikein, miten rakkaus on luotu, niin näet itse, ettei se ole ikuinen! Tämän tunteen elävyys, tulisuus ja kuumeentapaisuus ei salli sen pysyä kestävänä. Rakastetut ja aviopuolisot elävät kaiken ikänsä yhdessä — se on totta! Mutta rakastavatko he toisiaan kaiken elinaikansa, niinkuin heitä aina yhdistäisi alkuperäinen rakkaus, niinkuin he muka aina hakisivat toisiaan, eivätkä voisi katsella toisiaan kylliksi? Mihin ovat joutuneet kaikki turhan tarkat mielennouteet, ainainen tarkkaavaisuus, jano olla yhdessä, kyyneleet, ihastukset — kaikki nämät hulluudet? Miesten kylmyys ja kömpelyys on tullut sananparreksi: "Heidän rakkautensa muuttuu ystävyydeksi!" sanovat kaikki arvokkaasti: niin sepä ei olekaan rakkautta! Ystävyydeksi! Mutta mitä ystävyyttä tämä on? Miestä ja vaimoa sitovat yhteiset mielihalut, asianhaarat, sama kohtalo — siksi he elävät yhdessä; jos ei tätä löydy, niin eroavat, rakastavat toisia,— muutamat enemmän, toiset vähemmän: tätä kutsutaan uskottomuudeksi… Mutta ne, jotka pysyvät yhdessä, elävät tottumuksesta, joka, sanon sinulle korvaan, on vahvempi kaikkea rakkautta: sitä ei turhan vuoksi kutsuta toiseksi luonteeksi. Muutoin ihmiset eivät koko elinaikanaan lopettaisi suruaan rakkaan henkilön eroamisen tahi kuoleman johdosta, mutta näkyvätpäs he tulevan lohdutetuiksi. Ovat alkaneet mäkättää: ikuisesti, ikuisesti!… eivät ota selkoa, mutta huutavat vaan.
— Kuinka, te setä, ette pelkää itsenne puolesta? Varmaan teidänkin morsiamenne…suokaa anteeksi… pistää teidät pussiin?…
— En usko.
— Mikä itserakkaus!
— Ei se ole itserakkautta, vaan asianhaarojen varteen ottamista.
— Taaskin varteen ottamista!