— Vuosi! Vai niin! Olisit aikoja sitten sanonut! keskeytti Piotr
Ivanitsh. Hänkö sen ehdotti? Sepä vasta järkevää! Miten vanha hän on?
— Kahdeksantoista vuotta.
— Sinä olet kaksikymmentäkolme: no veikkoseni, hän on kaksikymmentäkolme kertaa viisaampi sinua. Hän, niinkuin näen, ymmärtää asian: hän leikittelee, koketeeraa sinun edessäsi, kuluttaa aikansa hauskasti, mutta sitten… löytää noiden tyttöriepujen joukossa rikki viisaitakin. No, sinä et siis nai. Minä luulin sinun tahtovan jotenkin kiireesti pyöräyttää kaikessa hiljaisuudessa. Sinun ijälläsi tämmöiset hulluudet tapahtuvat niin pian, ettei ennätä estääkään; mutta vasta vuoden päästä! Siihen asti päästyä ennättää hän pistää sinut pussiin…
— Hän — pistää pussiin, koketeeraa! tyttöriepu! Hän, Nadinka? Hyi, setä! Kenen kanssa olette elämänne ajan elänyt, kenen kanssa ollut tekemisessä, ketä rakastanut, jos teillä on noin mustat epäluulot?…
— Elänyt ihmisten kanssa, rakastanut vaimoa.
— Hänkö pettäisi! Tämä enkeli, itse rehellisyys, nainen, jonka Jumala on tainnut luoda ensimmäiseksi kaikessa puhtaudessa ja loistossa…
— Hän on kuitenkin nainen, ja luultavasti pettää.
— Tämän jälkeen sanotte, että minäkin petän.
— Aikaa voittaen — niin sinäkin.
— Minä! Ne joita te tunnette, niistä voitte päättää, mitä tahdotte, mutta minusta — eikö teidän ole synti epäillä niin halpamaista? Mikä minä olen sitten teidän silmissänne?