— Mistä te sen tiedätte?
— Siitä, että sinä olet samanlainen ihminen kuin muutkin, ja toisia olen aikoja sitten tuntenut. No, sano minulle mitä varten sinä aiot naida?
— Kuinka, mitä varten! Nadinka on minun vaimoni! huudahti
Aleksander, peittäen kasvonsa käsillään.
— No, kuinka kävi? Näetkös — et itsekään tiedä. — Oh! henki on pakahtua yhdestä ajatuksesta.
Te ette tiedä, setä, kuinka minä häntä rakastan! Minä rakastan niin, ettei kukaan ole vielä rakastanut: kaikilla sieluni voimilla — hänelle kaikki…
— Ennen saisit, Aleksander, torua minua, tahi olkoon menneeksi, syleillä minua, kuin yhä toistaa tuota typerintä lausetta! Mitenkä kielesi kääntyykään sanomaan "niin ettei kukaan ole vielä rakastanut!"
Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.
— Mitä, eikö se voi olla mahdollista?
— Sitäpaitsi, kun katselen tarkemmin rakkauttasi, niin luulen melkein mahdolliseksi: typerimmin ei voi rakastaa!
— Mutta Nadinka, sanoo, että meidän pitää odottaa vuoden päivät, että me olemme vielä niin nuoret, meidän täytyy koetella itseämme… koko vuosi…ja sitten.