— Niiden joukossa myös minunko? Kiitos!
— En minä puhu teistä, vaan kaikista ylipäänsä. Välistä kun sattuu kuulemaan häitä vietettävän, niin lähtee niitä sitten katsomaan ja mitä saa nähdä? Kaunis hento olento, melkein lapsen, joka vaan on odottanut lumoavaa lemmen kosketusta, kehittyäkseen loistavaksi kukaksi, yht'äkkiä temmataan nukeista, hoitajattaresta, lasten leikistä, tanssista ja Jumalan kiitos, jospa olisi vaan näistä; usein ei katsota sydämmeenkään, joka kenties ei ole enää hänen omaisuutensa. Hänet puetaan harsoon ja pitsiin, koristellaan kukilla ja huolimatta hänen kyynelistään ja kalpeudestaan viedään hänet kuin uhri — kenen viereen? Vanhan miehen viereen, useimmiten ruman, joka on menettänyt nuoruuden loisteen. Tämä heittää häneen loukkaavia himollisia katseita, tahi tarkastelee häntä kylmästi kiireestä kantapäähän ja taitaa itse ajatella: "hyvä olet, mutta päässäsi on varmaan tyhmyyksiä: rakkautta ja ruusuja, — kyllä minä poistan tämän itsepäisyyden, nämät — tyhmyydet! Minun luonani saa huokaileminen ja haaveksiminen jäädä, mutta käytä itseäsi sopivasti", tahi vielä pahempaa — ajattelee tytön omaisuutta. Kaikkein nuorin mies voipi olla kolmekymmentä vuotta. Useimmiten on hänellä kaljupää, tosin kyllä on hänellä risti tahi tähti rinnassa. Sitten tytölle sanotaan: "kas tuolle ovat määrätyt kaikki nuoruutesi rikkaudet, ensimmäinen sydämmesi lyönti ja tunnustus, katseet, lauseet, neitsyelliset hyväilyt ja koko elämäsi." Mutta ympäri ahdistavat tulvana ne, jotka nuoruuden ja kauneuden puolesta olisivat sopivat hänen parikseen ja joiden pitäisi seista morsiamen vieressä. He nielevät katseillaan uhriraukan juurikuin sanoisivat: "sitten kun mekin kulutamme nuoruuden, terveyden ja tulemme kaljupäiksi, niin mekin naimme ja saamme samallaisen loistavan kukan"… Hirmuista!…
— Tuo on outoa ja pahaa Aleksander! Kaksi vuotta olet jo kirjoittanut — sanoi Piotr Ivanitsh — lannasta, perunoista, ja muista totisista aineista, joissa kirjoitustapa on vakavaa, ahdistettua, mutta sittenkin puhut vielä kummallisesti. Älä Jumalan tähden antaudu hurmaukselle, tahi, kun tämä hulluus sinut valtaa, niin ole edes ääneti, anna sen mennä ohitse, et sano kumminkaan, etkä tee mitään järjellistä: siitä tulee vaan välttämättömästä jotain mieletöntä.
— Eikö hurmaus synnytä runoilijan ajatusta?
— Minä en tiedä miten se syntynee, vaan tiedän että se tulee valmiina päästä; kun se kehittyy ajatuksissa, silloin se ainoastaan on hyvä. No, mutta sinun mielesi mukaan — alkoi uudelleen Piotr Ivanitsh oltuaan ääneti — kenelle sitten pitäisi antaa nämät kauniit olennot?
— Niille, joita he rakastavat ja jotka eivät ole vielä kadottaneet nuoruuden, kauneuden loistetta, joiden sekä päässä että sydämmessä — joka paikassa huomaa elämän läheisyyden, niin ettei silmissä ole sammunut loiste, eikä poskilta ole mennyt puna, eivätkä kadonneet raittiit terveyden merkit; sille, joka voimakkaalla kädellä taluttaisi elämän tiellä kaunista ystävätärtään, ja toisi hänelle lahjaksi täyden sydämmen rakkautta, joka voisi ymmärtää ja jakaa hänen tunteensa, silloin kuin luonnon lait…
— Jo. riittää! Se on semmoisille velikullille kuin sinä olet. Jos me asuisimme keskellä peltoja ja synkkiä metsiä — niin silloin, muuten tämmöisen velikullan vaimon, kuin sinun — tulee paljon kestää! Ensimmäisenä vuonna tulee mielettömäksi, sitten menee katselemaan kulissien taakse, tahi antaa vaimolleen sisäpiian kilpailijaksi, sentähden, että luonnon lait, joista sinä puhut, vaativat vaihtelevaisuutta, uutta — mainio järjestys! Mutta sittenkuin vaimo huomaa miehensä tekoja, rakastuu hän yht'äkkiä kypäreihin, paraateihin ja naamiohuveihin, tekee sinulle semmoisen… ilman varoja on vielä vaikeampi: ei ole syömistä, sanoo. Piotr Ivanitsh irvisti happamesti.
— Minä olen nainut, sanoo mies, jatkoi hän. Minulla on jo kolme lasta, auttakaa, en voi elättää, olen köyhä… Köyhä! mikä ilkeys! Ei, minä toivon, ettet sinä joudu toiseen, etkä toiseen luokkaan.
— Minä joudun onnellisten miesten luokkaan, setä, mutta Nadinka — onnellisten vaimojen. Minä en tahdo naida, niinkuin suurin osa naipi: ovat sepittäneet saman virren: "nuoruus on mennyt, yksinäisyys ikävystyttää, niin pitää mennä naimaan!" Minä en ole semmoinen.
— Hourailet, rakkahani!