— Ensimmäinen osa lauseesta oli niin järjellinen, että rakastumattoman olisi sopinut se sanoa: se osoitti taitoa osata nauttia hetkestä; mutta toinen puoli, suo anteeksi, ei kelpaa mihinkään. "En tahdo tietää mitä tulevaisuudessa tulee", s.o. en tahdo ajatella mitä oli eilen ja mitä on tänään; en rupea käsittelemään, ajattelemaan itseäni siihen, en ole siitä varoillani, antaa mennä minne tuuli puhaltaa! Hyvänen aika, mistä tämä on kotosin?
— Kuinka pitäisi teidän mielestänne tehdä? Kun autuuden hetki tulee, niin pitää ottaa suurennuslasi ja ruveta tarkastamaan.
— Ei, vähennyslasi, ettei ilosta tulisi yht'äkkiä järjettömäksi, eikä hyppäisi jokaiselle kaulaan.
— Tahi kun tulee surun hetki, jatkoi Aleksander, niin pitää katsella teidän vähennyslasiinne?
Ei, surua katsotaan suurennuslasista: sitten on helpompi kantaa, kun huvittelee mielipahan kahta vertaa suuremmaksi kuin se todella on.
— Minkätähden — jatkoi Aleksander harmistuneena — rupeaisin alussa murhaamaan kaiken ilon kylmällä mietiskelemisellä, ennenkuin siitä olen nauttinut, ajattelemaan: hän minut pettää ja jättää? Minkä tähden rupean ennen aikoja vaivaamaan itseäni surulla, kun sitä ei ole vielä tullut?
— Sentähden, kun se tulee, keskeytti setä, niin ajattelisit — surukin haihtuu, niinkuin haihtui silloin se ja se minulta, siltä ja siltä. Toivon, ettei se ole hullumpaa ja maksaapa kääntää huomiota siihen; sitten et tarvitse vaivatakaan itseäsi kun tarkastat kaikkien puolien muuttuvaisuutta elämässä; tulet olemaan kylmäkiskoinen ja rauhallinen, niin rauhallinen kuin ihminen saattaa olla.
— Vai siinä on teidän rauhallisuutenne salaisuus! sanoi Aleksander ajatuksissaan.
Piotr Ivanitsh oli ääneti ja kirjoitti.
— Mikä elämä tämä olisi! alkoi Aleksander. Ei unhoittua hetkeksikään, aina vaan ajatella, ajatella… ei, minä tunnen ettei se niin voi olla! Minä tahdon elää ilman teidän kylmää tutkistelemistanne, ajattelematta, odottaako minua tulevaisuudessa onnettomuus, vaara, tahi ei — yhdentekevää!… Miksi minä rupean ennen aikojani ajattelemaan ja myrkyttämään…