— Kumpainen Teitä säälittää: kirjako vai minä? Aleksander oli ääneti.
— Minkä vuoksi minun ei pitäisi lukea Byronia? kysyi Liisa.
— Kahdesta syystä, sanoi Aleksander, oltuaan hetken ääneti. Hän pani kätensä Liisan kädelle joko vakuuttaakseen, paremmin tahi siitä syystä, että se oli valkonen ja pehmonen käsi — ja alkoi puhua hiljaan, tasaisesti, antaen silmien luistaa milloin Liisan kutreilla, milloin kaulalla, milloin vyötäisellä. Muutoskohtien mukaan korkeni vähitellen hänen äänensäkin.
— Ensinnäkin senvuoksi, puhui hän, että Te luette Byronia ranskankielellä ja luonnollisesti on Teiltä kadonnut runoilijan kielen kauneus ja mahtavuus. Katsokaa, millainen huono, väritön ja surkuteltava kieli siinä on! Tämä on suuren runoilijan tomu: kaikki hänen ajatuksensa uiskentelee ikäänkuin vedessä. Toiseksi senvuoksi, etten minä neuvo Teitä lukemaan Byronia, sillä… kenties hän herättää soimaan sielussanne senlaisia kieliä jotka ilman sitä vaikenisivat kaiken ikänsä…
Tässä hän puristi merkityksellä Liisan kättä, juurikuin hän olisi tahtonut antaa sanoillensa painon.
— Mitä hyödyttää Teitä Byronin lukeminen? jatkoi hän. Kenties elämänne kuluu hiljakseen, niinkuin tuo puro: katsokaa kuinka se on vähäpätöinen; siihen ei kuvastu kokonainen taivas eivätkä kaikki pilvet; sen rinnalla ei ole kallioita eikä syvänteitä; se juoksee leikillisesti; kevyt värähdys hämmentää ainoastaan sen pintaa; siihen kuvastuu ainoastaan rantojen vihreys, palanen taivasta ja pikku hattaroita… sillä tavalla kulkisi varmaan Teidänkin elämänne, mutta Te tungeiksette turhiin mielenliikutuksiin, rajuilmoihin; tahdotte katsoa elämää ja ihmisiä himmeän lasin läpi… Jättäkää, älkää lukeko! Katselkaa kaikkea hymysuin, älkää katsoko kaukaisuuteen, eläkää vaan päivä toisensa jälkeen; älkää tarkastelko varjopuolia elämästä älkääkä ihmisestä… muutoin…
— Niin, mitä sitten?
— Ei mitään! sanoi Aleksander aivankuin toinnuttuaan.
— Ei sanaakaan minulle: Te olette varmaan jotain kokenut?
— Missä onkeni on? Sallikaa, minun on jo aika onkia.