— Tarhan vuoksi! sanoi Kostjakow. Tee on mainiota, kukkaisteetä, menes vaan ostamaan, niin maksaa viisitoista ruplaa naula. Antakaas vielä, neiti hyvä, olisi mainiota saada ryyppykin.
Tuotiin rommia.
Vanhus kutsui Aleksanderia luokseen, mutta hän heti kieltäytyi.
Kuultuaan kiellon, kävivät Liisan huulet pitkiksi. Hän alkoi udella
Aleksanderilta tämän ihmisen vihaamissyytä. Vaikka hän olisi kuinka
viekkaasti johtanut puheen tähän aineesen, niin sitä viekkaammin
Aleksander lopetti puheen siitä.
Tämä salaperäisyys ärsytti vaan uteliaisuutta, kenties toistakin tunnetta Liisassa. Hänen kasvoissaan, jotka siihen saakka olivat olleet kuin kesäinen taivas, ilmestyi rauhattomuuden ja miettiväisyyden pilvi. Hän kiinnitti Aleksanderiin surullisen katseensa, irroitti huokauksella silmänsä hänestä ja katsoi alas maahan, mutta näytti siltä kuin hän olisi itse mietiskellyt: "Te ette ole onnellinen, varmaan on Teidät petetty… Oi, kuinka minä voisin tehdä Teidät onnelliseksi! Miten minä pitäisin Teidät hyvänä, miten rakastaisin Teitä… Minä suojelisin Teitä itse kohtaloltakin… minä" j.n.e.
Niin ajattelee suurin osa naisista ja suurin osa pettää niitä, jotka uskovat tätä sireenin laulua. Mutta Aleksander ei ollut mitään huomaavinaan. Hän puheli tytön kanssa niinkuin olisi puhellut ystävän tahi sedän kanssa: ei ollut merkkiäkään siitä hellyydestä, joka vastoin tahtoakin hiipii miehen ja naisen ystävyyteen ja vaikuttaa ettei niiden välit ole ystävyyden kaltaisia. Senpävuoksi sanotaankin, ettei miehen ja naisen välillä ole eikä voi ollakaan ystävyyttä, että se niiden välinen ystävyys — ei ole muuta kuin alku tahi loppu rakkaudesta eli viimeksi oikeata rakkautta. Mutta katsellessa Adujewin käytöstä Liisaa kohtaan, olisi voinut uskoa, että semmoinen ystävyys on olemassa.
Kerran ainoastaan ilmaisi hän osaksi tahi tahtoi ilmaista ajatustensa suunnan. Hän otti penkiltä sinne tuodun kirjan ja aukasi sen. Se oli Child-Harold'ista ranskalainen käännös. Aleksander pudisti päätään, huokasi ja pani ääneti kirjan paikalleen.
— Ettekö pidä Byronista? Onko Teillä jotakin Byronia vastaan? sanoi hän. — Byron on niin suuri runoilija — eikä miellytä Teitä!
— Enhän minä sano mitään, mutta Te hyökkäätte minua vastaan kuitenkin, vastasi tämä.
— Minkätähden Te pudistitte päätänne?
— Ilman vaan, minua säälittää, että tällainen kirja on joutunut
Teidän käsiinne.