"Vai niin!" ajatteli tyttö hurmastuneena tyytyväisyydestä: "se on: minun pitää käydä useimmin täällä — ymmärrän! Hyvä, kyllä minä alan käydä mutta minä kiusaamaan Teitä, herra villi, kaikista Teidän kunnottomuuksistanne"…
Koketeria selitti sillä tavoin hänelle Aleksanderin vastauksen, mutta tämä ei puhunut sinä päivänä enää sanaakaan.
"Hän luulee Jumala ties, mitä!" puhui Aleksander itsekseen: "alkaa kiekailla ja liehakoida… se on niin hullua!"
Siitä päivästä alkaen ukon ja tytön käyminen toistui joka päivä.
Välistä kävi Liisa isättä hoitajattaren kanssa. Hän kuljetti mukanaan
käsityötä, kirjoja ja istui puun alle, osoitti välinpitämätömyyttä
Aleksanderin läsnä olosta.
Hän ajatteli koskettavansa sillä Aleksanderin itserakkautta, niinkuin hän itse sanoi, kiusata häntä. Hän puheli hoitajattaren kanssa ääneen: kodosta, taloudesta, näyttääkseen, ettei hän edes huomaa Adujewia. Aleksander taas näytti siltä, kun hän ei tosiaankaan huomaisi tyttöä, jos huomasi, tervehti kuivasti — eikä virkkanut sanaakaan.
Huomattuaan, ettei tämä tavallinen manööveri onnistu, muutti hän karkauksen suunnan ja alkoi pari kertaa puhua itse hänen kanssaan; otti välistä Aleksanderilta ongen. Aleksander tuli vähitellen puheliaammaksi, oli vaan hyvin varovainen eikä päästänyt avomielisyyteen. Lieneekö se ollut harkitsemista hänen puoleltaan vai entisten haavojen johdosta, jota ei mikään voinut parantaa, niinkuin hän sanoi, mutta hän oli jotensakin kylmäkiskoinen tyttöä kohtaan ja puheissaan ylimalkaankin.
Kerran vanhus käski tuomaan rannalle samovarin. Liisa tarjosi teetä. Aleksander kieltäytyi itsepäisesti juomasta teetä, sanoen, ettei hän juo iltaisin teetä.
"Kaikki teejutut saattavat tuttavuuden… lähenemään… en tahdo!" ajatteli hän.
— Mitä Te höpisette? Joittehan eilen neljä lasillista! sanoi
Kostjakow.
— Minä en juo ulkoilmassa lisäsi Aleksander kiireesti.