— On viisi! sanoi Adujew, minä lu'in sitä jo aapisessa.
— Pelkää harmia ja ikävää! kuiskasi Lisaveta Aleksandrowna.
— No, no, älä suutu: minä teen niinkuin käsket, mutta opeta minua — miten? sanoi Piotr Ivanitsh.
— Anna sinä hänelle kevyt läksy…
— Nuhteitako? No se nyt on minun tehtäväni.
— Paikalla nuhteita! Selitä hänelle ystävällisemmin, mitä voipi odottaa ja vaatia nykyisiltä ystäviltä; sano, ettei ystävä ole syyllinen, niinkuin hän luulee. Minunko on sinua opettaminen? Sinä olet niin viisas… viekastelet niin hyvin… lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.
Piotr Ivanitsh rypisti otsaansa viimeisen sanan johdosta.
— Eikö Teillä vielä ollut kylliksi noita sydämmen vuodatuksia? sanoi hän vihaisesti. Sopottelitte ja sopottelitte ettekä sittenkään ole vielä kylliksi sopottaneet ystävyydestä ja rakkaudesta; nyt minua sotketaan…
— Senpä vuoksi on se viimeinen kerta, sanoi Lisaveta Aleksandrowna — toivon, että hän sen jälkeen tulee lohdutetuksi.
Piotr Ivanitsh pudisti epäilevästi päätään,