— Kuinka, millä? Kuusi vuotta elämöin hänen kanssaan: milloin hän itkee — pitää lohduttaa, milloin pitää kirjoittaa äidille.
— Tosiaankin, voi sinua raukkaa! Kuinka sinä vaan jaksat? Mikä hirmuinen vaiva: saada kerran kuukaudessa kirje vanhukselta ja heittää se lukematta pöydän alle tahi puhutella veljenpoikaa. Kuinkas muuten, se houkuttelee vistipelistä. Miehet, miehet! Kun on hyvä päivällinen, lafittia kultaisella etiketillä ja kortteja — niin, siinä on kaikki; silloin ei mihinkään muuhun ole tekemistä! Jos tämän lisäksi on vielä tilaisuutta olla olevinaan ja viisastella — niin olette onnelliset.
— Ehkä teidän mielestänne teeskennellä teille, huomautti Piotr Ivanitsh. — Jokaisella on omansa, kultaiseni. Mitäs muuta on tarvis vielä?
— Mitä! Entäs sydän! Siitä ei ole koskaan puhettakaan.
— Kaikkea muuta!
— Me olemme liian viisaita: mitä me välittäisimme tuommoisista pikkuseikoista? Me hallitsemme ihmisten kohtaloita. Katsotaan mitä ihmisellä on taskussa ja hännystakin napinlävessä, mutta muusta ei välitetäkään! Tahdotaan, että kaikki olisivat samanlaisia! Löytyipä niiden joukossa yksi tunteellinen, joka voisi rakastaa ja tehdä itsensä rakastetuksi…
— Kauniisti hän on saattanut itseään rakastamaan tuon… mikä hän on? Werotshkan vai minkä? huomautti Piotr Ivanitsh.
— Löysitpä jonkun asettaaksesi hänen rinnalleen! Se on salliman pilkkaa. Se saattaa yhteen aivan kuin kiusalla hellän ja tunteellisen ihmisen kylmän olennon kanssa. Aleksander parka! Hänen järkensä ei sovi sydämmen kanssa, siksi hän on semmoisen silmissä syyllinen, jonka järki on liiaksi karannut edelle ja joka ottaa kaikki järjen kannalta…
— Myönnä kuitenkin se, että se on tärkeintä; muutoin…
— En suostu, en mitenkään suostu: se on tärkein ehkä tehtaalla, kenties, mutta Te unohdatte, että ihmisellä on vielä tunto…