— Mitäkö minua koskisi? Jumalani!
— Mitä, Jumalani?
— Kuinka mitä!… onhan… minulla, Teidän kirjojanne… Liisa hämmästyi. — Koko viikkona ette ole käynyt! lisäsi hän.
— Pitääkö minun välttämättömästi käydä joka päivä?
— Pitää!
— Minkätähden?
— Minkätähden, minkätähden. Liisa katsoi surullisesti häneen ja toisti: — minkätähden, minkätähden.
Adujew katsahti häneen. Mitä tämä on? kyyneleitä, hämmästystä, iloa, nuhteita. Hän on kalpea, hiukan laihtunut, silmät punaset.
"Vai niin! Siis jo!" ajatteli Aleksander, "en odottanut näin pian".
Sitten hän purskahti suureen nauruun.
— Minkätähden? sanotte Te: Kuulkaa… jatkoi tyttö. Hänen silmissään välähti jonkunmoinen päättäväisyys. Hän valmisti itseään nähtävästi sanomaan jotain tärkeätä, mutta samassa lähestyi heitä hänen isänsä.