— Huomiseksi, sanoi hän, huomenna täytyy minun puhua Teidän kanssanne; tänään niinä en voi: sydämmeni on liian täysi… Tuletteko huomenna? Kuuletteko? Ettekö jätä meitä? Ettekö unhota?
Hän juoksi pois odottamatta vastausta.
Isä katsoi häneen tarkasti, sitten Adujewiin ja pudisti päätään. Aleksander katsoi ääneti hänen jälkeensä. Häntä melkein säälitti ja häntä harmitti se, että huomaamatta oli saattanut tytön semmoiseen tilaan; veri ei kohonnut hänelle sydämmeen, vaan päähän.
"Hän rakastaa minua", ajatteli Aleksander, ajaessaan kotia. "Jumalani, kuinka tämä on ikävätä! kuinka ilettävää: nyt ei sovi tulla tänne enää tässä paikassa syö kala erinomaisesti… harmillista!"
Mutta sisällisesti näytti hän kuitenkin, niinkuin hän ei olisi ollut tyytymätön, tuli iloiseksi ja lörpötteli yhtämittaa Kostjakowin kanssa.
Kohtelias mielikuvitus maalasi, ikäänkuin kiusalla, Liisan kuvan koko suuruudessa, kauniit olkapäät, solakan vartalon, eikä unhottanut jalkaakaan. Hänessä alkoi liikkua kummallinen tunne, taaskin juoksi kylmät väreet pitkin ruumista, mutta eivät päässeet sydämmeen saakka — ja kuolivat. Hän tutki tämän tunteen alusta loppuun.
"Luontokappale!" mumisi hän itsekseen, "siis senlainen ajatus pyörii sinulla mielessäsi… vai niin! paljaat olkapäät, ruumis, jalka… käyttää luottamusta, kokemattomuutta hyväkseen… vietellä… no niin, vietellä, mutta mitä siitä seuraa? — Sama ikävä ja lisäksi omantunnon vaivoja, mutta mistä? Ei, ei! en salli, enkä saata häntä… Oi, minä olen luja! Tunnen itsessäni olevan kyllin sielun puhtautta, sydämmen jaloutta. Minä en lankea tomuun — en viettele häntä".
Liisa odotti häntä koko päivän tyytyväisyyden vavistuksella, mutta sitten kouristi hänen sydäntänsä, hän pelkäsi, tietämättä itsekään mistä syystä, tuli surulliseksi ja melkein toivoi, ettei Aleksander tulisikaan. Kun määrätty tunti tuli, ei Aleksanderia kuulunutkaan, hänen kärsimättömyytensä muuttui uuvuttavaksi kaipaukseksi. Auringon viimeisten säteitten kanssa katosi toivo; hän rupesi itkemään.
Seuraavana päivänä hän elpyi, oli aamusta iloinen, mutta illaksi alkoi sydäntä vaan kovemmin kirveltää, ollen toivon ja pelon välillä. Ei hän taaskaan tullut.
Kolmantena, neljäntenä päivänä samaten. Mutta toivo vei häntä yhä rannalle: jos kaukana järvellä näkyy vene tahi rannalla välähtää pari ihmisvarjoa, hän alkaa vavista, tulee voimattomaksi iloisen odottamisen taakasta. Huomattuaan, ettei veneessä olekaan niitä, etteivät varjot olleetkaan heidän, antaa hän päänsä surullisesti vaipua ja entistään kovempi epätoivo painaa hänen sieluaan… Hetken päästä taaskin pettävä toive kuiskaa hänelle lohduttavan lauseen viipymisestä — ja sydän alkaa taaskin lyödä toivosta. Mutta Aleksander viipyy juuri kun kiusalla.