Kerran kun Liisa istui entisellä paikallansa puun alla, puolisairaana ja toivottomuus sydämmessään, kuului äkkiä suhinaa; hän kääntyi ja vapisi iloisesta peljästyksestä: hänen edessään seisoi Aleksander kädet ristissä.
Kyynelsilmin ojensi hän kädet Aleksanderille, eikä voinut pitkään aikaan tointua. Adujew otti häntä innokkaasti kädestä kiinni ja samaten katseli liikutuksen valtaamana kasvoihin.
— Te olette laihtunut! sanoi hän hiljaan, Te kärsitte?
Liisa säpsähti.
— Te ette ole käynyt niin pitkään aikaan! vastasi tuohon Liisa.
— Oletteko minua odottanut?
— Minä? vastasi elävästi Liisa.
— Oi, jos Te tietäisitte… hän lopetti vastauksen kovalla kädenpuristuksella.
Minä tulin sanomaan Teille jäähyväiset! sanoi Adujew ja pysähtyi, tarkastaakseen, mitä se vaikutti tyttöön.
Liisa katsahti häneen peljästyksellä ja epäluulolla.