— Se ei ole totta, sanoi hän.
— Se on totta! vastasi Aleksander.
— Kuulkaa! alkoi Liisa puhua äkkiä arasti katsellen joka haaralle. Älkää Jumalan tähden matkustako pois! Minä ilmoitan Teille salaisuuden…
Täällä voi isä nähdä meidät akkunoista: mennään meidän puutarhaamme, huvihuoneesen… se on pellolle päin, minä saatan Teidät sinne.
He läksivät. Aleksander ei voinut irroittaa silmiään hänen olkapäistään, solakasta vyötäisestään ja tunsi ruumiissaan vilutaudin tapaista väristystä.
"Mitäpä siitä", ajatteli hän astuessaan hänen jälessään, "jos menen? Menenhän minä; vaan lystin vuoksi… katson, mitenkä heillä on siellä, huvihuoneessa… onhan isä minua kutsunut; voisinhan minä mennä suoraan rehellisesti… minä olen viekotuksesta kaukana, Jumal' avita, olenkin ja näytän sen toteen: näes, niinä tulin suotta sanomaan, että matkustan… vaikk'en matkusta minnekään! — Ei, paha henki! minua sinä et viekottele". Mutta samassa näyttäytyi aivankuin Krilovin pirun poika, joka ilmestyi uunin takaa erakon luokse, kuiskasi hänellekin. "Mutta mitä hyödytti tulla sanomaan sitä? Se ei ollut ollenkaan tarpeellista; et olisi tarvinnut ollenkaan tulla, parin viikon päästä olisivat sinut unohtaneet…"
Mutta Aleksanderista tuntui kuin hän olisi käyttäynyt jalomielisesti, ilmestyessään itsensäkieltämis-kamppaukseen, taistelemaan viekoituksen kanssa silmä vasten silmää. Ensimmäisenä itsensävoittamis-merkkinä oli suutelo, jonka hän anasti Liisalta, sitten hän syleili hänen vyötäistään, sanoi ettei hän matkusta mihinkään, että hän sen oli ainoastaan keksinyt koetellakseen häntä, jos Liisa pitää rahtuakaan hänestä. Voiton lopettamiseksi lupasi hän huomenna tulla samaan aikaan huvihuoneesen. Kotia kulkiessaan mietiskeli hän tekoansa ja häntä vilutti ja kuumotti vuorotellen. Hän oli mennä tainnoksiin pelosta; viimeinkin, päätti hän olla menemättä huomenna — mutta meni kuitenkin ennen määrättyä aikaa.
Oltiin elokuussa. Alkoi jo hämärtää. Aleksander lupasi tulla kello yhdeksän aikaan, mutta tulikin kahdeksan, yksin ja ilman onkea. Hän hiipi kuni varas huvihuoneesen, milloin katseli pelokkaasti ympärillensä milloin juoksi täyttä laukkaa. Mutta joku ennättikin ennen häntä. Juoksi myöskin kiireesti, hengästyneenä huvihuoneesen ja istui sohvalle, pimeään nurkkaan.
Näytti siltä kuin Aleksanderia olisi vahdittu. Hän aukasi hiljaan oven, ollen kovassa mielenliikutuksessa varpaisillaan lähestyi hän sohvaa ja otti hiljaan kädestä — Liisan isää. Aleksander säpsähti, peräytyi ja aikoi juosta pois, mutta vanhus sai hänet liepeestä kiinni ja pani väkisen istumaan vierelleen sohvalle.
— Herraseni, kuinka Te tänne poikkesitte? kysyi hän.