— Tosiaan, jatkoi Piotr Ivanitsh — mikä ilkeys! Mikä ystävä hän on! Ei ole viiteen vuoteen tavannut ja on niin kylmennyt, että kohdatessaan ei tukehuttanut syleilyillä, mutta kutsui luokseen illaksi, tahtoi panna korttipöydän ääreen… syöttää… Mutta sitten — ilkeä ihminen huomasi ystävänsä kasvut olevan happamen näköiset ja alkoi kysellä hänen asioitaan, asianhaarojaan, tarpeitaan — mikä hävytön uteliaisuus! Mutta vielä — ilkeyden lisäksi hän uskalsi tarjota palvelustaan… apuaan… ehkä rahaakin! eikä mitään sydämmen vuodatuksia! Kauheata, kauheata! Näytä minulle, ole niin hyvä, tuo kummitus, tuo hänet perjantaina tänne päivälliselle!… Miksi hän pelaa?
— En minä tiedä, sanoi Aleksander vihaisesti. — Naurakaa vaan setä: Te olette oikeassa; minä yksin olen syyllinen. Uskoa ihmisiä, hakea myötätuntoisuutta — kenessä? Siroittaa helmiä — kenen edessä! Ympärillä on halpamaisuutta, heikkomielisyyttä, turhamaisuutta, minä olen vielä säilyttänyt nuoruuden uskon hyvyyteen, miehuullisuuteen, pysyväisyyteen.
Piotr Ivanitsh alkoi jotenkin usein ja säännöllisesti nyykytellä päätään.
— Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna sopottaen, vetäen häntä hihasta, makaatko?
— Vai makaan! sanoi Piotr Ivanitsh herättyään. Minä kuulen. Kaikki "miehuullisuus, hyvyys", makaanko minä?
— Älkää häiritkö setää, ma tante! huomautti Aleksander. Ei hän nuku, jos hänelle häiriytyisi ruoan sulatus, niin Jumala ties, mitä siitä tulisi. Ihminen on luonnollisesti maan haltia, mutta häh on vatsansa orja.
Tätä sanoessaan aikoi hän hymyillä katkerasti, mutta hymyilikin jotenkin happamella tavalla.
— Sano minulle, mitä sinä oikeastaan tahdoit ystävältäsi? Jotain uhria, vai mitä: että hän olisi kiivennyt seinälle tahi heittänyt itsensä ulos akkunasta? Miten sinä ymmärrät ystävyyttä, mikä se on? kysyi Piotr Ivanitsh.
— Nyt en enää vaadi uhria — älkää olko rauhaton. Minä kiitän ihmisiä, olen tullut surkuteltavaan käsitykseen, niin ystävyydestä kuin rakkaudestakin… Minä olen aina kantanut mukanani nämät rivit, jotka tuntuivat minusta kaikkein oikeimmalta määritelmältä näistä molemmista tunteista, niinkuin minä olen ne ymmärtänyt ja niinkuin niiden pitää oleman, mutta nyt huomaan, että sen valhe, ihmisten panetteleminen, tahi ett'eivät surkuteltavasta tunne niiden sydämmiä… Ihmiset eivät ole taipuvaiset semmoisille tunteille. Pois, ne ovat petollisia sanoja.
Hän otti taskustaan lompakon, ja lompakosta paperin, joka oli kahdeksi kahdeksanneksi osaksi kirjoitettu.