— Mitä se on? kysyi setä. Näytäpäs.
— Ei maksa vaivaa! sanoi Aleksander ja repi paperin.
— Lukekaa, lukekaa! alkoi Lisaveta Aleksandrowna pyytää.
— Kas tällä tavalla pari uudenaikaista ranskalaista romaanin kirjoittajaa määrittelee todellista ystävyyttä ja rakkautta, minä suostuin heidän mielipiteisiinsä, minä ajattelin, että kohtaan elämässäni senlaisia olentoja ja löydän heissä… mutta yhdentekevä! Hän viittasi halveksivaisesti kädellään ja alkoi lukea: "Rakastaa pitää, mutta ei sillä petollisella, arkamaisella ystävyydellä, joka oleskelee meidän kullatuissa saleissamme, joka ei pysy uskollisena, kun näkee kourallisen kultaa, joka pelkää kaksimielistä sanaa, vaan sillä mahtavalla ystävyydellä, joka antaa veren verestä, joka näyttää itsensä taistelussa, verenvuodatuksessa, kanunain jyskeessä, myrskyn ulvonnassa, silloin kuin ystävät suutelevat ruudin savustamilla huulilla, syleilevät verisillä syleilyillä… Jos Pylades on kuolevaisesta haavoitettu, niin Orestes tarmolla ottaen häneltä jäähyväisiä, sattuvalla miekan sivalluksella lopettaa hänen kärsimyksensä, kauheasti vannoo kostavansa ja pitää myös valansa, sitten pyyhkii kyyneleen ja rauhoittuu."
Piotr Ivanitsh säesti tätä koneentapaisella, hiljaisella naurullaan.
— Kenelle Te nauratte setä? kysyi Aleksander.
— Kirjoittajalle, jos hän tosiaan puhuu itsestään leikkiä laskematta, mutta sitten sinulle jos todellakin ymmärsit sillä tavalla rakkauden.
— Onko se tosiaan ainoastaan naurettavaa? kysyi Lisaveta
Aleksandrowna.
— On. Olen syyllinen, mutta naurettavaa ja surkuteltavaa se on. Sitäpaitsi Aleksanderkin on samaa mieltä ja antoi luvan nauraa. Hän tunnusti paikalla, että semmoinen ystävyys on — valhetta ja ihmisten panettelua. Se on jo tärkeä askel eteenpäin.
— Se on valhetta sentähden, etteivät ihmiset voi kohota siihen käsitykseen ystävyydestä, millaisen sen pitäisi olla…