— Vielä viimeksi lopetitte Te yhdellä ainoalla iskulla, varomatta, säälimättä hajoititte parhaimman unelmani: luulin näet itsessäni löytyvän kipinän runolahjaa; Te osoititte miilulle armotta, etten minä ole luotu kauneuden uhripapiksi; kipeästi repäsitte minulta raiskan sydämmestäni ja tarjositte minulle toimen, joka oli vastenmieleinen. Ilman Teitä minä kirjoittelisin…
— Ja olisit tunnettu lahjattomana kirjailijana, keskeytti Piotr
Ivanitsh.
— Mitä minulla olisi yleisön kanssa tekemistä? Minä hommasin oman itseni tähden, vastoin käymiseni olisin minä pitänyt ilkeyden, kateuden, pahansuomisen johdosta tulleiksi, vähitellen olisin tottunut siihen ajatukseen, ettei ole kirjoittaminen tarpeellista ja olisin itse ryhtynyt muuhun toimeen. Mitä Te sitten ihmettelette, että minä, saatuani kaikki tietää, lannistuin?…
— No, mitä nyt sanot? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
— Ei minua haluta puhuakaan: mitä tuommoiseen joutavaan vastaa? Minä olen muka syyllinen kun sinä tänne tullessasi kuvittelit täällä olevan keltaisia kukkia kaikkialla, rakkautta ja ystävyyttä; etteivät ihmiset teekään muuta kuin kirjoittavat runoja, toiset kuuntelevat niitä ja ani harvoin, vaihtelevaisuuden vuoksi, ryhtyvät proosaan?… Minä olen sinulle osoittanut, että ihmisen pitää ylipäänsä jokapaikassa ja erittäinkin täällä tehdä työtä, tehdä paljon työtä, ristiluiden kipuun asti… keltaisia kukkia ei ole olemassa, on ainoastaan arvonimiä, rahaa: nämät ovat paljon edullisempia! Sitä minä olen tahtonut sinulle näyttää toteen! Minä en epäillyt, ettet sinä lopulta käsittäisi elämää, etenkin siltä kannalta, kuin sitä nyt ymmärretään. Sinä tulitkin ymmärtämään, että siinä on vähän kukkia ja runoja, luulottelit elämän olevan — suuren virheen, että sinä muka huomaat sen ja siitä syystä on sinulla oikeus käydä pää alla päin; toiset eivät sitä huomaa ja senvuoksi elävät iloiten. Miksi sinä olet tyytymätön? Mikä sinulta puuttuu? Toinen sinun sijassasi siunaisi kohtaloaan. Ei puute, ei tauti eikä muukaan asiallinen suru sinua paina. Mitä sinulla ei ole? Rakkauttako? Eikö tuo jo riittäne: olethan rakastunut jo kaksi kertaa ja olit rakastettu. Sinut petettiin, sinä olet kuitti. Päätettiin että sinulla on ystäviä, joita harvoin toisilla löytyy, jotka eivät olekaan petollisia; veteen tosin eivät sinun tähtesi heittäytyisi eikä polttoroviollekaan, eivät välitä myöskään syleilemisestä; se olisi ihan perinpohjin hullua; käsittänethän toki viimeinkin! Sen sijaan saat aina neuvon, avun ja rahaa… Eikö tämä olisi ystävyyttä? Aikaa myöten voit naida; edistys virka-uralla on edessäsi; rupea vaan työskentelemään; sitä seuraa onnikin. Tee samoin, kuin muutkin tekevät, niin sallimus ei mene sinunkaan ohitsesi: löydät kyllä omasi. Naurettavaa on ajatella itseään eriskummallisemmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi, kun et ole semmoiseksi luotu! No, mitä sinä murehdit?
— En minä syytä Teitä, setä, päinvastoin, minä kyllä annan arvon tarkoituksillenne ja kiitän sydämmestäni niistä. Minkä sille taitaa, etteivät ne onnistuneet? Älkää syyttäkö minuakaan. Me emme ole toisiamme ymmärtäneet — siinä on koko onnettomuus! Se joka voi miellyttää ja olla tarpeellista Teille, toiselle, kolmannelle — ei miellytä minua…
— Miellyttää toista, kolmatta!… et puhu johdonmukaisesti ystäväiseni! Ajattelenko ja toiminko minä yksin siten kuin olen opettanut sinua ajattelemaan ja toimimaan… Katso ympärillesi.: tarkasta ihmisjoukkoa, — tahi — tulvaa, niinkuin sinä sitä kutsut — ei tietysti sitä, joka on maaseudulla; sinne ei tämä oppi niinkään pian pääse, vaan nykyaikaista, sivistynyttä, ajattelevaista ja toimivata: mitä se tahtoo ja mihin se pyrkii? Millä tavoin pitäisi ajatella? Sinä saat nähdä, että pitää ajatella juuri niinkuin minä olen neuvonut. Mitä minä olen sinulta vaatinut — sitä en minä ole kaikkea keksinyt.
— Kuka sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
— Aika.
— Välttämättömästikö täytyy kaikkea seurata, mitä aika on keksinyt? kysyi hän. Sekö olisi muka ainoastaan pyhää ja totta?