— Kuka sinua voi ymmärtää! Sinä olet semmoinen hätikkö: minä arvelin, että sinä siitä olisit tullut vaatimaan niiltä vähemmin. Minä tunnen heitä kyllä, mutta en minä heitä vihaa…
— Rakastatko sinä ihmisiä? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
— Olen niihin… tottunut.
— Tottunut! toisti yksitoikkoisesti Lisaveta Aleksandrowna.
— Hänkin olisi niihin tottunut, sanoi Piotr Ivanitsh: — mutta hän oli jo ennen maalla kovasti turmeltu tädin kautta ja keltaisilla kukkasilla, sentähden hän kehittyykin niin vitkalleen.
— Sitten minä uskoin itseäni, aloitti taaskin Aleksander,
— Te osoititte minulle, että olen huonompi muita — minä rupesin itseänikin halveksimaan.
— Jos sinä tarkastelisit asiaa kylmäkiskoisemmin, niin olisit tullut näkemään, ettet ole huonompi etkä parempi muita, jota minä oikeastaan vaadinkin sinulta: silloin et olisi halveksinut muita, etkä itseäsikään, olisit vaan rauhallisempana kantanut ihmisten hulluudet ja olisit huomaavaisempi omaisiasi kohtaan. Minä, näetkös, tiedän oman arvoni, nähdessäni etten ole hyvä, mutta tunnustan kuitenkin itserakkauteni, että rakastan kuitenkin itseäni.
— Vai niin! Tässä kohden rakastat, vaan et ole tottunut! huomautti kylmästi Lisaveta Aleksandrowna.
— Voi ristiluitani! oihki Piotr Ivanitsh.