— Te puhuitte semmoista, jatkoi Aleksander, kaksikymmenvuotiselle pojalle, jonka mielestä rakkaus on kaikki — jonka toiminta, päämäärä — yhä pyörii tämän tunteen ympäri: sillä hän voi pelastua tahi turmeltua.
— Ihan niinkuin olisit syntynyt pari sataa vuotta takaperin! mutisi
Piotr Ivanitsh. Sinun pitäisi elämän satukeisarien valtakunnassa.
— Te olette selittänyt minulle, sanoi Aleksander, rakkauden, valheen, petoksen, kylmenemisen teorian… mitä varten? Minä tiesin tuon kaiken jo ennen kuin aioin rakastaa; mutta rakastaen minä jo tutkistelin rakkautta, niinkuin oppilas tutkistelee ruumista professorin johdolla ja ruumiin kauneuden sijassa näkee ainoastaan jäntereitä ja hermoja…
— Ei se kuitenkaan estänyt sinua olemasta melkein hassuna tuon… mikä hänen nimensä onkaan?… Dashinka vai mikä?
— Kyllä; mutta Te ette antanut minun pettyä: minä kyllä olisin huomannut Nadinkan petoksesta onnettoman sattumuksen ja olisin odottanut niin kauan, kunnes ei olisi ollut tarvis rakkautta, mutta Te ennätitte tulla esille teorianne kanssa ja näytitte minulle, että se on yleinen järjestys — niin minä jo kahdenkymmenen viiden vanhana olin kadottanut luottamuksen onneen ja elämään ja vanhetuin sielun puolesta, Ystävyyden Te sysäsitte luotanne, kutsuitte sitäkin tottumukseksi; kutsuitte itseänne, senkin varmaan leikillä, paraaksi ystäväkseni, luultavasti sentähden kun ennätitte todistaa minulle, ettei ystävyyttä ole olemassa.
— Piotr Ivanitsh kuunteli ja silitteli toisella kädellä selkäänsä. Hän sanoi vastaan hyvin huolettomasti, aivankuin semmoinen ihminen joka yhdellä sanalla voi kukistaa kaikki syytökset.
— Ystävyydenkin sinä käsitit hyvin, sanoi hän, sinä vaadit ystävältä samanlaista kometiaa, jota muinaisina aikoina kerrotaan kahden hullun pelänneen… kutka ne olivatkaan?… joista toinen jäi panttiin, siksi aikaa kuin ystävä kävi tervehtimässä… Mitä jos kaikki sillä tavalla tekisivät, niin olisihan silloin koko maailma hulluinhuoneena!
— Minä olen rakastanut ihmisiä, jatkoi, Aleksander: — luotin niiden ansioihin, hain heissä veljiä, aukasin niille tulikuuman syleni.
— Olikin hyvin tarpeellista! Kyllä muistan syleilyjäsi, keskeytti
Piotr Ivanitsh, sinä kyllästytit minut tarpeeksi asti niillä.
— Mutta Te näytitte minulle, mitä ne maksavat. Sen sijaan että Teidän olisi pitänyt ohjata sydäntäni luottamukseen, opetitte Te minua tunnottomasti valikoimaan, tarkastamaan ja varomaan ihmisiä: minä olen heitä tarkastellut — enkä pidä heistä enää!