— Se on, minä koetin esittää sinulle elämän sellaisena kuin se on, ettet olisi saanut päähäsi semmoista, mitä ei ole olemassa. Muistan vielä millaisena herrana sinä sieltä tulit: täytyihän minun varoittaa, ettei täällä sovi sellainen olla. Minä olen varoittanut sinua vaan monista hullutuksista ja virheistä: ellei minua olisi ollut olemassa, niin olisit tehnyt niitä vielä enemmän.
— Ehkä. Mutta Te olette päästänyt yhden näkyvistä, setä: onnen. Te olitte unhottanut, että ihminen on onnellinen ainoastaan harhaellessaan, unelmissaan ja toiveissaan; todellisuus ei ole onnellinen…
— Mitä joutavia sinä lörpöttelet! Tuon mielipiteen toit sinä suoraan Aasian rajalta: Europassa ei enää uskota semmoisia, Unelmat, leikkikalut, valhe — kaikki nuo ovat naisille ja lapsille soveliaat, mutta miehen tulee, pitää tietää asia sellaisena kuin se on. Sinun mielestäsi se on pahempaa, kuin tulla petetyksi?
— Niin, sanokaa, setä, mitä vaan tahdotte, mutta onni on kuitenkin yhdistetty harhaluuloista, toiveista, luottamuksesta ihmisiin, uskosta omaan itseensä, sentähden kun rakkaudesta ja ystävyydestä… Te olette väittänyt minulle, että rakkaus on tyhjänpäiväinen, turhamainen tunne, että on helppo ja vieläpä parempikin elää ilman sitä; että intohimoisesti rakastaminen ei ole mikään ansio, sillä ei pääse luontokappaletta edemmäs…
— Muistele millä tavoin sinä tahdoit rakastaa: sepustelit huonoja runoja, puhuit outoa kieltä, niin että kuolettavasti kyllästytit minut tuolla… Grunjako se oli? Luuletko semmoisella voivasi naista kiinnittää itseesi?
— Milläs sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna kuivasti.
— Voi miten pistää ristiluihin! vaikeroi Piotr Ivanitsh.
— Sitten Te mätitte, jatkoi Aleksander, ettei syvää mieltymystä ja sopusointua ole olemassakaan, että on vaan tottumus…
Lisaveta Aleksandrowna katsoi ääneti ja syvästi mieheensä.
— Se on, näetkös, minä sanoin sinulle senvuoksi… että… sinä… tuota noin… voi, voi ristiluitani!