— Pitäisikö minun ruveta suu selällään käymään pitkin katuja ja kuluttamaan aikaa?
— Olet saanut rangaistuksesi.
— Siitä ei pääse minnekään jos aikoo tehdä työtä. Kenellä ei kivistä, vistiluita? Tämä on melkein toimeliaan ihmisen kunniamerkkinä… ai! Et saa selkääni notkistumaan. No mitä sinä toimit, Aleksander?
— Samaa mitä ennenkin.
Vai niin! Sinun ristiluitasi ei tule kivistämään. Tämä on tosiaan ihmeellistä!
— Mitä sinä ihmettelet: etkö itse ole osaksi syyllinen, että hänestä on tullut semmoinen… sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
— Minäkö? Sepä on hauskaa kuulla! minä olen häntä laiskuuteen opettanut!
— Aivan oikein, setä, Teidän ei tarvitse ihmetellä, sanoi Aleksander, Te olette auttanut asianhaaroja suuresti tekemään minusta sellaisen kuin nyt olen, mutta minä en syytä Teitä. Minä olen itse syyllinen, kun en osannut tahi, oikeimmin sanottu, en voinut käyttää hyväkseni Teidän läksytyksiänne, niinkuin olisi pitänyt, sillä minä en ollut valmistettu niihin. Te olette kenties osaksi syyllinen siihen, että ymmärsitte ensimmäisestä hetkestä minun luonteeni ja tahdoitte muodostaa sen uudestaan; kokenut ihminen kun olette, olisi Teidän pitänyt nähdä sen olevan mahdotonta… Te herätitte minussa taistelon kahdesta katsansotavasta elämään, ettekä voinut sovittaa niitä: mitä siitä tuli? Kaikki on minussa muuttunut epäilykseen, jonkinlaiseen sekasotkuun.
— Voi ristiluitani! vaikeroi Piotr Ivanitsh. — Sekasotku! —
Sekasotkustahan minä tahdoin tehdä jotakin.
— Niin! Mutta mitä Te teitte? Esititte minulle elämän mitä ilkeimmässä paljaudessaan — ja missä ijässä? Silloin kuin minun olisi pitänyt tuntea ainoastaan sen valoisa puoli.