— Oh, ma tante! Että viitsitte pilkata minua! Oletteko unhottanut venäläisen sananlaskun: makaavaa ei lyödä. Minulla ei ole lahjoja, kerrassaan ei ole. Minulla on tunnetta, oli tulinen pää; unelmat pidin luomiskykynä ja kirjoittelin. Ei tästä ole pitkää aikaa, sittenkun löysin yhtä ja toista noista entisistä synneistäni, luin niitä — itseäni rupesi naurattamaan. Setä oli oikeassa, kun pakoitta minua polttamaan kaikki mitä oli. Ah, jos minä voisin saada takaisin menneen ajan. En käyttäisi sitä sillä tavalla.
— Älkää puhuko loppuun asti! sanoi hän. Jokaiselle meistä on lähetetty oma raskas ristimme.
— Kenellä on risti? kysyi Piotr Ivanitsh, astuen huoneesen. — Hyvää päivää, Aleksander! Sinullako vai mitä?
Piotr Ivanitsh oli koukistunut ja astui tuskin voiden nostaa jalkojaan.
— Ei semmoinen kuin sinä luulet, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, minä puhun raskaasta rististä, jota Aleksander kantaa…
— Mitä hän vielä kantaa? kysyi Piotr Ivanitsh, laskeutuessaan suurimmalla varovaisuudella nojatuoliin. — Oh sitä kipua! Onpa tämä vasta rangaistus!
Lisaveta Aleksandrowna auttoi häntä istumaan, pani selän taakse tyynyn ja jalkojen alle siirsi pallin.
— Mikä Teitä vaivaa, setä? kysyi Aleksander.
— Näetkös: kannan raskasta ristiä! Voi ristiluitani! Tämä on tosiaan risti: olen palvellut itseni siihen arvoon! Voi Jumalani!…
— Minkätähden sinä istut niin paljon! tunnethan sinä ilmanalan täällä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tohtori on määrännyt sinut enemmän astumaan, mutta et sitä tee; aamupäivät kirjoitat ja illat pelaat korttia.