— Kun naitte… tulette rakastamaan… sanoi hän epäröivästi.
— Nain! Mitä vielä! Luuletteko tosiaan, että uskoisin onneni naiselle, vaikka häntä rakastaisinkin, mikä myöskään ei voi tapahtua? Luuletteko tosiaan, että minä viitsisin ruveta semmoisiin puuhiin nimittäin tekemään naista onnelliseksi? Ei, minä tiedän, että pettäisimme toisiamme ja tulisimme petetyiksi. Setä Piotr Ivanitsh ja kokemus ovat minua opettaneet…
— Piotr Ivanitsh! niin, hän on suuresti syyllinen! sanoi Lisaveta Aleksandrowna huokauksella. Mutta Teillä oli vapaus olla häntä kuuntelematta… niin olisitte onnellinen avioliitossa…
— Kyllä, siellä maalla; mutta nyt… Ei, ma tante, avioliitto ei ole minua varten. Minä en voisi enää teeskennellä, jos lakkaisin rakastamasta ja onneni loppuisi siihen; en voisi olla näkemättä että vaimoni teeskentelisi; tulisi viekastelemaan, niinkuin viekastelevat… esimerkiksi Te ja setä…
— Mekö? kysyi hämmästyen sekä peljästyen Lisaveta Aleksandrowna.
— Niin, Te! Sanokaa, oletteko sillä tavoin onnellinen kuin olitte muinoin uneksinut?
— En ole sillä tavalla kuin olin uneksinut… vaan olen toisella tavalla, olen järjellisemmin, ehkä enemmänkin — eikö se ole samantekevää?… vastasi sekavasti Lisaveta Aleksandrowna: — Tekin tulisitte…
— Järjellisemmin! Ah, ma tante, älkää Te puhuko: se tuntuu niin sedältä! Kyllä minä tunnen tuon hänen tapaisensa onnen; järjellisempi se on kyllä, mutta onkohan se suurempi? Hänellähän on kaikki vaan onnea, onnettomuutta ei ole olemassakaan, Jumalan haltuun! Ei! minun elämäni on pohjaan saakka ammennettu; minä olen väsynyt, olen uupunut elämään…
Molemmat olivat ääneti. Aleksander katseli hattua; täti mietiskeli, millä keinolla saisi häntä jäämään.
— Entäs Teidän lahjanne! sanoi hän äkkiä elävästi,