Hän teki epätoivon liikkeen.

— Katsokaa, Aleksander, keskeytti täti nopeasti, Te muutuitte yhdessä ainoassa minutissa: Teillä on kyyneleet silmissä; Te olette vielä entinen: älkää teeskennelkö, älkää pidättäkö tunnetta, antakaa sille valtaa…

— Mitä varten?# Minä en tule siitä paremmaksi; minä tulen vaan enemmän kärsimään. Tämä ilta on tehnyt minut mitättömäksi omissa silmissäni. Minä ymmärsin selvään, ettei minulla ole oikeutta syyttää ketään surussani. Olen itse turmellut elämäni. Minä olen uneksinut kunniaa ja Jumala tiesi mitä, ja ylenkatsoin toimeni; olen turmellut, vaatimattoman kutsumukseni enkä voi enää parantaa, mennyttä: myöhäistä! Minä olen paennut ihmistulvaa, olen sitä halveksinut, — mutta tuo saksalainen, syvällä, vahvalla sielullaan ja runollisella luonteellaan, ei luovu maailmasta eikä pakene ihmistulvaa: hän ylpeilee sen käsien taputuksista. Hän ymmärtää, että hän on tuskin huomattu rengas loppumattomassa ihmiskunnan ketjussa; hän tietää kaikki, mitä minäkin tiedän: kärsimykset ovat hänelle tutut. Kuulitteko kuinka hän kertoi sävelillä koko elämän: sen ilot, surut, onnen, sielun tuskat? Hän käsittää sen. Kuinka halvaksi ja mitättömäksi minä tulin tänään omissa silmissäni kaikkine suruineni ja kärsimyksineni! Hän herätti minussa katkeran käsityksen, että minä olen ylpeä — vaikka olen voimaton… Ah, miksi Te kutsuitte minua? Hyvästi, antakaa minun mennä.

— Kuinka minä olen syyllinen, Aleksander? Olenko minä todellakin herättänyt Teissä katkeran tunteen — minä?…

— Siinä se pula onkin! Teidän enkelinkaltaiset, hyvät kasvonne, ma tante, yksinkertaiset lauseet, ystävällinen käden puristus — kaikki tämä saattaa, minut rauhattomaksi ja liikuttaa minua: minä tahtoisin itkeä, tahtosin taaskin elää, taistella… mutta mitä varten?

— Kuinka? Mitä vartenko? Jääkää ainaiseksi meidän luoksemme; ja jos pidätte, että olen vähääkään ansainnut Teidän ystävyyttänne, niin varmaan löydätte lohdutuksen muualtakin; en minä ole yksin tämmöinen… kyllä Teille muutkin arvon antavat.

— Te luulette tämän aina lohduttavan minua? Luuletteko minun uskovan tuota hetkellistä surkuttelemista? Te olette sanan täydellisessä merkityksessä — nainen; Te olette luodut iloja varten, miehen onneksi; mutta voiko tuohon onneen luottaa? Voiko mennä takaukseen, että se on kestävää, ettei sallimus tänään tahi huomenna käännä nurin tuota onnellista elämää? Siinä on kysymys! Voiko uskoa mitään tahi ketään, itseäänkään? Eikö ole parempi, elää ilman toiveita ja mielenliikutuksia, ei odottaa mitään, eikä hakea iloa, sitten ei ole mitään tappioita itkettävänä?…

— Sallimusta ette missään voi paeta, Aleksander: siellä missä nytkin olette, se tulee Teitä vainoamaan…

— Se on totta, mutta siellä ei ole sallimuksella mitään ilvehtimistä, enemmän minä ilvehdin sen kanssa: usein sattuu, että kala pääse irti ongesta juuri silloin kuin ojentaa käden, milloin taas rupeaa satamaan, kun on mennyt ulos kaupungista tahi ilma on kaunis, mutta silloin ei itseään haluta mennä… se on niin hassua…

Lisaveta Aleksandrownalla ei ollut enään mitään vastaan sanottavaa.