— Ettekö koskaan muistele äitiänne… hänen hyväilyjään?… eikö Teidän ole muistunut mieleenne, että kenties joku Teitä täälläkin rakastaa, vaikk'ei kohta niinkuin hän, niin ainakin sisaren tavalla tahi enemmänkin, ystävän?
— Hyvästi ma tante! sanoi hän.
— Hyvästi. Aleksander: minä en tahdo Teitä kauemmin pidättää, vastasi täti. Hänelle nousi kyyneleet silmiin.
Aleksander oli jo ottanut hatun, mutta pani sen pois ja katsoi
Lisaveta Aleksandrownaan.
— En, minä en voi paeta Teitä: voimia ei riitä minulla, sanoi hän.
Mitä Te teette minulle?
— Olkaa vaikka yksi hetkinen entinen Aleksander. Kertokaa, uskokaa minulle kaikki…
— Niin, minä en voi olla ääneti Teidän edessänne: sanon Teille kaikki, mikä sieluani painaa, sanoi hän.
— Te kysytte minkätähden minä piillyn ihmisiltä, miksi olin kaikelle välinpitämätön, miksi en tahdo edes Teitä nähdä?… Miksi? Tietäkää, että elämä on aikoja sitten tullut minulle vastenmieliseksi, minä olen valinnut itselleni sellaisen viran, missä minä huomaan elämää vähemmän. Minä en tahdo enkä hae muuta kuin rauhaa ja sielun unta. Minä olen tullut tuntemaan elämän kaiken tyhjyyden ja ja halveksin sitä syvästi. Se, joka on elänyt ja ajatellut, se ei voi olla sielussaan halveksimatta ihmisiä. Toimet, hommat, huolet, huvit — kaikki ovat minua kyllästyttäneet. Minä en pyri mihinkään, enkä hae mitään; minulla ei ole päämaalia, sillä jos mikä houkuttelisikin ja pääsisi sen perille — niin huomaa, että se on ainoastaan narrikuva. Riemut ovat minut jättäneet; minä olen niille kylmennyt. Sivistyneessä maailmassa ja semmoisten ihmisten seurassa, huomaan minä tuntuvammin elämän varjopuolet, mutta kotonani yksinäni kaukana ihmistulvasta olen minä kuin kovettunut; tapahtukoon mitä tahansa tässä unessa — minä en huomaa ihmisiä enkä itseäni. Minä en tee mitään, en huomaa vieraita enkä omia tekojani — minä olen rauhallinen… minusta on kaikki yhdentekevää: onnea ei voi olla olemassa, ja onnettomuus ei minua notkistuta…
— Tämä on kauheata, Aleksander, sanoi täti, tällä ijällä olla niin kylmä kaikelle…
— Mitä Te ihmettelette, ma tante? Vapautukaa vaan hetkeksi tuosta ahtaasta horisontista, johon olette telkitty, katsokaa elämää, maailmaa: mitä ne ovat? Mikä tänään on suurta, on huomenna arvotonta; mitä halusi eilen, siitä ei tänään välitä; eilinen ystävä on tänään vihollinen. Maksaako vaivaa ruveta turhasta puuhaamaan, rakastamaan, luottamaan, riitelemään, sopimaan, sanalla sanoen, elämään. Eikö ole paljon parempi antaa järjen sekä sydämmen nukkua? Minä nukun, sentähden en juuri käykään missään ja erittäinkin teillä… Minä olin jo kokonaan nukkunut, mutta Te herätitte sekä järjen että sydämmen ja työnnätte niitä taaskin syvyyteen. Jos tahdotte nähdä minut iloisena, terveenä, kenties elävänäkin, niin antakaa minun olla siellä, missä olen nyt. Antakaa noitten mielenliikutusten rauhoittua; antaa unelmien asettua, antaa järjen kokonaan jäykistyä, sydämmen kivettyä, silmien tottua pois kyyneleistä, huulten hymystä — ja sitten, vuoden tahi kahden perästä minä tulen Teidän luuksenne valmiina kaikkiin koetuksiin; silloin ette voi millään keinolla herättää minua, vaan nyt…