— Ristiluitani ei ole vielä milloinkaan kivistänyt niin kuin nyt… voi! sanoi Piotr Ivanitsh, käyristellen tuolilla.
— Aha! Entäs ristiluusi! Kyllä on hyvä aikakausi! Ei ole mitään vastaan sanottavaa, lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.
— On erittäin hyvä, kultaseni; niin, oikuista ei synny mitään; kaikessa pitää olla järki, syy, kokemus, kohtuullisuus ja seurauksena tietysti menestys; kaikki pyrkii täydellisyyteen ja hyvyyteen.
— Teidän sanoissanne on kenties totuuttakin, setä, sanoi Aleksander, — mutta se ei lohduta minua. Teidän teorianne mukaan tiedän kaikki, katselen asioita Teidän silmillänne; minä olen Teidän koulunne kasvatti, vaan kuitenkin minun on ikävä, raskas ja vaikea elää… Mistä se tulee?
— Tottumattomuudesta uuteen järjestykseen. Et sinä yksin ole tuollainen: on niitä muitakin jälelle jääneitä; ne ovat kaikki marttyyreja. Ne ovat surkuteltavia; mutta minkä sille taitaa? Eihän yhden kourallisen ihmisiä sovi jäädä kokonaisen joukon jälelle. Kaikkeen mistä sinä minua syytit, sanoi Piotr Ivanitsh hiukan mietittyään, tarvitsen vaan yhden ainoan puolustuksen, joka on paras: muistatko, kun sinä ilmestyit tänne, niin minä, viisi minutia kestäneen keskustelun jälkeen, neuvoin sinua matkustamaan takaisin? Sinä et totellut. Mitä varten sinä hyökkäät aina minun kimppuuni? Ennustinhan minä, ettet sinä totu asiain oikeaan kulkuun, sinä luotit minun johtooni, pyysit neuvoja… puhuit ylenluonnollisella kielellä nykyajan henkisistä menestyksistä, ihmiskunnan pyrinnöistä… aikakauden käytännöllisestä suunnasta — no, siinä on sinulle yltäkyllin. Enhän minä voinut katsoa jälkeesi aamusta iltaan: mikä pakko minulla on siihen? En minä voinut peittää liinalla suutani yöksi, enkä myös siunailla sinua. Minä olen puhunut sinulle asioita, sillä sinä pyysit minua sitä tekemään; se mitä siitä on seurannut, ei minua liikuta. Sinä et ole lapsi etkä tyhmäkään: voit itse tuomita… Kun olisi pitänyt työtä tehdä, niin sinä — milloin ulvot tyttölämiskän petoksesta, milloin itket ystävän erosta, milloin kärsit sielun tyhjyydestä, milloin tunteiden liiallisuudesta; mitä elämää se on? Onhan tämä koetus! Katsopas nykyajan nuorisoa: miten reippaita ne ovat! Kaikki kiehuu henkisestä työstä, tarmosta, miten sujuvasti ja helposti suoriutuvat kaikista noista hullutuksista, joita teikäläisten kielellä kutsutaan myrskyiksi ja kärsimyksiksi… piru ties' mitä kaikkea vielä!…
— Miten sujuvasti sinä ratkaiset asioita! sanoi Lisaveta
Aleksandrowna, — ja sinun ei ole ollenkaan sääli Aleksanderia?
— Ei. Jos hänen ristiluitaan särkisi, niin silloin minä säälisin: — tämä ei ole keksintö, unelma eikä runollisuus, vaan asianmukainen suru… Oi!
— Opettakaa minua, setä, ainakin, mitä minun nyt pitää tehdä?
Mitenkä Te Teidän järjellänne ratkaisette tämän laskun?
— Mitäkö tehdä? Niin… matkusta maalle!
— Maalle! toisti Lisaveta Aleksandrowna. Oletko sinä järjessäsi,
Piotr Ivanitsh? Mitä hän siellä tekisi?