— Maalle! toisti Aleksanderikin ja molemmat katsoivat Piotr
Ivanitshiin.
— Niin, maalle: siellä kohtaat äitisi, lohdutat häntä. Sinähän haet rauhallista elämää: täällä sinä olet yhä mielenliikutuksessa; missä olisi rauhallisempaa kuin siellä, järvellä tädin kanssa… Todellakin, mene sinne! Ken tietää ehkä sinä…
— Oi.
Hän alkoi pidellä selkäänsä.
Parin viikon perästä sai Aleksander virkaeron ja tuli sanomaan jäähyväisiä sedälle ja tädille. Täti ja Aleksander olivat surulliset ja vähäpuheiset. Lisaveta Aleksandrowjnan silmissä kimaltelivat kyyneleet. Piotr Ivanitsh puhui yksinään.
— Ei ole tehnyt edistystä virka-uralla eikä saavuttanut onnea, puhui hän päätään pudistellen, maksoi tosiaankin vaivaa tulla tänne! Häpäisit vaan Adujewin suvun.
— Älä nyt aina, Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, — sinä olet tuolla virkaedistykselläsi kyllästyttänyt minut.
— Mietipäs, kultaseni, kahdeksaan vuoteen ei ole saanut mitään toimeen!
— Hyvästi, setä, sanoi Aleksander.
— Kiitän Teitä kaikesta, kaikesta…