— Ei ole kiittämistä! Hyvästi Aleksander! Etkö tarvitse rahaa matkalle?
— En, kiitos: omat riittävät,
— Mitä tämä on, ett'et milloinkaan ota! Tämä lopulta saattaa minut raivoon. No, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun.
— Eikö sinua säälitä erota hänestä? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
— Hm! mumisi setä, minä olen häneen tottunut. Muista Aleksander, että sinulla on setä ja ystävä kuuletko? Jos tarvitset virkaa, tointa ja iljettävää metallia, niin käänny vaan rohkeasti minun puoleeni: aina löydät yhden, toisen ja kolmannenkin.
— Ja jos tarvitsette osanottoa, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, — lohdutusta surussa, lämmintä ja luotettavaa ystävyyttä…
— Ja sydämmen vuodatuksia, lisäsi Piotr Ivanitsh.
— … niin muistakaa, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna, että Teillä on täti ja ystävä.
— No, kultaseni, maalla ei semmoista puutu! siellä on kaikki kukkia, rakkautta, vuodatuksia sekä tätäkin.
Aleksander oli liikutettu; hän ei voinut lausua sanaakaan. Sanoessaan jäähyväiset sedälle aukasi hän sylinsä setää vastaan, vaikk'ei niin innokkaasti kuin kahdeksan vuotta takaperin. Piotr Ivanitsh ei ottanut häntä syliinsä, otti häntä vaan molemmista käsistä, puristi niitä kovemmin kuin kahdeksan vuotta takaperin. Lisaveta Aleksandrowna rupesi itkemään.