— Sivumennen pysähdyin Maria Karpownalle. Piti tulla ihan niiden ohitse: suuremmaksi osaksi hevosen tähden, kuin itseni tähden: annoin sen hieman levähtää. Ei se ole leikintekoa tällaisessa helteessä tulla kaksitoista virstaa! Siellä haukkasin samalla. Hyvä oli etten totellut: en jäänyt sinne, kun he pidättelivät, muutoin ukkonen olisi pidättänyt siellä koko päivän.
— Kuinka jaksaa Maria Karpowna?
— Jumalan kiitos: käski sanomaan terveisiä.
— Suuri kiitos; entäs tytär Sofia Mihailowna, miten hän miehineen jaksaa?
— Hiljakseen, hyvä ystävä; kuudes lapsi on jo tulossa. Parin viikon päästä sitä odotetaan. Pyysivät minun käymään heillä niinä aikoina. Köyhästi niillä on talossa, ei hennoisi tuota nähdäkään. Luulisi, ettei tuossa olisi aikaa lapsia ajatellakaan. Mutta ei: niihin vaan pyritään.
— Mitä Te sanotte?
— Jumal' avita! Huoneissa ovat pihtipielet vinossa; laattia liikkuu vaan jalkain alla; katto vuotaa. Eikä ole millä antaisi laittaa, pöydälle panevat soppaa, piirakaisia ja lammaslihaa — siinä on kaikki. Mutta kutsuvat kuitenkin niin innokkaasti!
— Tähtäili vielä minun Sashenkaani, mokomakin vares.
— Hänestäkö olisi ollut tällaiselle kotkalle! Kärsimättömänä odotan minä saadakseni nähdä häntä: miten kaunis hän mahtaneekaan olla. Minä vähän aprikoitsen, Anna Pavlowna! eiköhän hän liene itse hankkinut jotaki ruhtinatarta tahi kreivitärtä, eivätköhän tullekin pyytämään Teidän siunaustanne ja kutsumaan häihin?
— Mitä Te puhutte, Anton Ivanitsh, sanoi Pavlowna mykistyen ilosta,