— Tosiaan!
— Voi, rakas Anton Ivanitsh, antakoon Jumala Teille terveyttä! Niin tosiaan! Olin jo unhottanut: aioin Teille kertoa ja unhotin koko asian: mietin ja mietin, mitä se olisi, se pyöri ja hyöri kielelläni; kun kaikki olisi ympäri käynyt olisin ehkä unohtanut vielä. Mutta ettekö söisi ensin aamiaista, vai kertoisinko nyt?
— Sama se vaikkapa aamiaistakin syödessäni: — minä en kadota en palaista —… en sanankaan.
— No niin, alkoi Anna Pavlowna, kuin tuotiin aamiainen ja Anton
Ivanitsh oli istunut pöydän ääreen, — minä näin…
— Ettekö itse aio ollenkaan syödä? kysyi Anton Ivanitsh.
— Ai! Voisinko nyt syömistä ajatella? Ei palaistakaan menisi kurkustani alas; taanoin en voinut juoda kupillista teetä loppuun. — Siis, minä uneksin, että minä istuin näinikään ja noin vastapäätäni seisoi Agrafena tarjotin kädessä. Minä olin sitten hänelle sanovinani: "Agrafena, minkätähden tarjottimesi on tyhjä?" Mutta hän oli vaan ääneti ja katseli oveen päin. "Hyvänen aika!" ajattelin minä unissani itsekseni, "miksi hän on ääneti ja mitä varten hän katselee oveen päin?" Minä katsoin sinne myöskin… katsoin: ei aikaakaan, niin Sashenka astuu sisään niin surullisena, hän lähestyi minua ja sanoi ihan kuin ilmissä: "hyvästi äitiseni, minä matkustan kauas, tuonne noin", hän osoitti järveä, enkä "palaja enää koskaan", sanoi hän. "Minne aiot ystäväiseni?" kysyin minä, mutta sydäntäni vihloi niin että… Hän oli olevinaan ääneti, mutta itse hän katseli minua niin kummallisesti ja sääliväisesti. "Mutta mistä sinä tulit kyyhkyseni?" olin minä kysyvinäni taas. Mutta hän, sydänkäpyseni, huokasi ja osoitti taaskin järveä. "Järvestä", sanoi hän tuskin kuuluvasti: — "veden asukkaiden luota." Minä rupesin ihan kokonaan vapisemaan ja heräsin siihen. Tyynyni oli aivan kostunut kyyneleistä; herättyänikin en voinut oikein tointua; istun vuoteellani, mutta itse minä vaan itken, kyyneleet tulvaavat ja itken. Kun nousin, niin paikalla sytytin lampun Kasanin Maria Neitsyen eteen: kaiketikin Hän, armollinen puoltajamme, varjelee häntä kaikista vaaroista ja onnettomuuksista. Kamala epäilys on minussa noussut! En voi käsittää, mitä tämä merkitsee? Kun hänelle ei olisi vaan mitään tapahtunut? Tämmöinen ukkonen…
— Itkeminen unissa, hyvä ystävä, se merkitsee hyvää! sanoi Anton Ivanitsh, särkiessään munaa lautasen reunaan, huomenna hän saapuu ihan varmaan.
— Minäpä arvelin, emmekö menisi jälestä aamiaisen lehtoon häntä vastaan; kun minä jollain tavalla sinne pääsisin; mutta tulipa jo niin lokaiseksi tie.
— Ei hän tänään saavu: minulla on sellainen aavistus!
Samassa toi tuuli mukanaan kaukaista kellojen kilinää, jotka äkkiä menivät kuulumattomiin. Anna Pavlowna pidätti hengitystä.