— Ah, sanoi hän, keventäen rintaansa huokauksella, mutta minä luulin…
Äkkiä kuului taaskin.
— Herra, Jumala! eiköhän ollutkin kellon ääni? sanoi hän ja syöksi balkongille.
— Ei, vastasi Anton Ivanitsh, täällä on varsa läheisyydessä kello kaulassa syömässä: minä huomasin sen matkalla. Minä vielä sitä säikäytin, se olisi muutoin mennyt rukiisen. Miksi ette anna sitoa jalkaa nuoralla?
Äkkiä kello soi aivan kuin balkongin alla ja kuului yhä kovemmin ja kovemmin.
— Herrainen aika! Tosiaan: tänne, tänne tulevat! Se on hän, hän! huusi Anna Pavlowna. Ai, ai! Juoskaa Anton Ivanitsh! Missä palvelusväki on? Missä on Agrafena? Ei ole ketään!… Hän tulee ihan kuin vieraasen taloon, Jumalani!
Hän joutui ihan pois suunniltansa. Kello se soi melkein kuin kamarissa.
Anton Ivanitsh hyppäsi ylös pöydän takaa.
— Hän se on, hän! huusi Anton Ivanitsh. Tuolla on Evseikin kuskinistuimella! Missä on Jumalan kuva, suola ja leipä? Antakaa pian tänne! Mitä minä vien hänelle portailla vastaan? Kuinka saattaa mennä ilman suolaa ja leipää? Sillä on merkityksensä… Mikä epäjärjestys teillä on? Ei kukaan ole sitä ajatellut. Mutta, Anna Pavlowna, mitä Te siinä itse sitte töllistelette, kun ette mene vastaan? Juoskaa pian…
— En voi! sai hän tuskin sanotuksi, jalat pettävät.