Aleksander ojensi hänelle ääneti kätensä. Anton Ivanitsh meni katsomaan, oliko kaikki kärryistä otettu pois, sitten hän alkoi kutsua talonväkeä tervehtimään herraa. Kaikki tungeiksivatkin eteisessä ja porstuassa. Hän asetti kaikki järjestykseen ja neuvoi, miten kunkin piti tervehtiä: minkä piti suudella herran kättä, kenen olkapäätä, minkä ainoastaan vaatteen lievettä ja mitä silloin piti sanoa. Erään pojan hän ajoi kokonaan pois, sanoen hänelle: "mene ja pese naamasi ensin ja pyyhi nenäsi".
Evsei, remmillä vyötettynä ja kokonaan tomussa, tervehti talonväkeä: se ympäröi hänet aivan kokonaan.
Hän lahjoitteli pietarilaisia tuomisia: kuka sai hopeasormuksen, kuka koivusen nuuskarasian. Huomattuaan Agrafenan, pysähtyi hän kuin kivettynyt ja katseli tätä äänettömänä, tyhmällä riemulla. Agrafena katsoi häneen syrjästä, kulmien alta, mutta vastoin tahtoaan muuttui hän: alkoi nauraa ilosta, sitten itkeä, mutta ei aikaakaan, niin kääntyi syrjään ja rypisti kulmiansa.
— Miksi olet ääneti? sanoi hän. Mokoma pöllö: et edes tervehdi! Mutta Evsei ei voinut sanoa mitään. Hän lähestyi Agrafenaa samalla tyhmällä hymyllä. Tämä antoi itseään niin ja näin syleillä.
— Hiisikö sinut tänne toi, sanoi hän äkäisesti, katsellen häntä
välistä salavihkaa; mutta silmissä ja hymyssä ilmaantui suuri ilo. —
Kai pietarilaiset ovat… sinut jo kerran siellä panneet pyörälle?
Voi noita viiksiä, jotka olet kasvattanut.
Evsei veti taskustaan esille pienen paperisen kotelon ja antoi sen hänelle. Siellä oli pronssiset korva renkaat. Sitten hän otti säkistä paketin, jossa oli suuri huivi.
Agrafena sieppasi ja pisti vikkelästi, katsomatta kumpaakaan, kaappiin.
— Näyttäkää tuomisia, Agrafena Ivanowna, sanoivat muutamat talonväestä.
— Mitä niissä on katsomista? Mitä ette ole nähneet? Mitä tässä tungeksitte! huusi hän heille.
— Tuossa olisi vielä! sanoi Evsei, ojentaen hänelle toisen paketin.