— Sinä se olet, todellakin olet ystäväni! sanoi hän rajusti syleillen poikaansa. Sitten Adujewa katsoi taas äkkiä häneen.
— Mutta mikä sinun on? Et taida olla terve? kysyi hän rauhattomana eikä päästänyt sylistään.
— Olen terve, äitiseni.
— Terve! Millaiseksi sinä olet tullut, kyyhkyseni? Senlaisenako minä sinun päästin?
Adujewa painoi häntä lujasti rintaansa vastaan ja rupesi katkerasti itkemään. Hän suuteli poikansa päätä, poskia ja silmiä.
— Missä sinun hiuksesi ovat? Olivathan ne kuin silkki! saneli hän kyynelten valtaamana: — silmät loistivat kuni kaksi tähteä; posket — kuin veri ja maito; olit kokonaisuudessa kuin mehukas omena. Arvasinhan minä, pahat ihmiset ovat sinut turmelleet, kadehtivat sinun kauneuttasi ja minun onneani! Mutta mihin setä silloin katsoi? Minä annoin sinut hänelle kädestä käteen kuin kunnon miehelle ainakin! Ei hän osannut säilyttää aarretta! Kyyhkyseni!…
Muija paha itki ja osoitti hyväilyjään hänelle.
"Kyyneleistä uneksia ei taidakaan olla hyvää!" ajatteli Anton
Ivanitsh.
— Mitä Te itkette, hyvä ystävä, hänen tähtensä kuin kuolleen? kuiskasi hän. Ei se ole hyvä! sillä on merkityksensä.
— Terve, Aleksander Feodoritsh, sanoi hän, antoi Jumala näet vielä tässäkin maailmassa kohdata toisiamme.