— Kuka on Ivan Andreitsh?
— Uusi lääkäri; pari vuotta ollut! Hän on semmoinen lääkäri, että ihme oikein! Hän ei kirjoita melkein ollenkaan lääkkeitä; hän valmistaa itse jonkinlaisia pieniä siemeniä — ne auttavat. Foman vatsaa kuin kivisti, kolme vuorokautta hän ulvoi ulvomalla: lääkäri antoi hänelle kolme siementä, niin vaiva meni pois kuin pyyhkäsemällä. Paranna itseäsi, kyyhkyseni.
— Ei, mammaseni, hän ei voi auttaa minua: kyllä se menee itsestään ohitse.
— Minkätähden sinä olet suruinen? Mikä kumman onnettomuus se on?
— Muutoin vaan…
— Mitä sinun mielesi tekee?
— En tiedä itsekään; minun on ilman vaan ikävä.
— Herranen aika, mitä kummia! sanoi Anna Pavlowna. — Sanot ruoan olevan mielestäsi hyvää, mukavata sinusta on ja hyvä arvonimi… luulisi, ettet ole mitään vailla. Sittenkin sinä olet suruinen! Sashenka, sanoi hän hiljaan vaitiolon perästä, eiköhän sinun ole jo aika… mennä naimaan?
— Olkaa nyt! ei, minä en nai.
— Minulla on varoilla yksi tyttö — aivankuin nukki: ruusunpunainen, hento; luulee ihan, että aivo valuu luusta luuhun. Vyötäinen on niin hoikka, niin solakka; hän on käynyt kaupungissa koulua, oikein instituutissa. Hänellä on 75 orjaa ja 25 tuhatta ruplaa rahoja ja sitä paitsi mainiot myötäjäiset: ne ovat Moskovassa valmistetut; on hyvä sukuinenkin… Mitä Sashenka? Kerran minä kahvikestissä puhelin ja leikillä viittasin sinne päin: hän näytti teroittavan ilosta korvansa…