"Mikä riemu kuin sain kuulla, että edistyksenne on kehuttava; onnenne kanssa olette jo aikoja ollut sovussa. Te olette siis oikea kaupungin neuvos, Te — kansselin päällikkö! Uskallanko muistuttaa Teidän ylhäisyyttänne eräästä lupauksesta, jonka annoitte minulle lähteissäni: 'jos joskus tarvitset paikkaa, tointa tahi rahaa, käänny minun puoleeni!' sanoitte Te. Ja nyt minä olen paikan sekä toimen puutteessa; tietysti tarvitsen rahaa. Minä pikkukaupunkilais-parka uskallan pyytää paikkaa ja työtä. Millainen kohtalo odottaa pyyntöäni? Eiköhän samanlainen kuin muinoin saavutti Sajeshalowin, joka pyysi Teitä toimittamaan erästä asiaa?… Mitä tulee luomiseen, josta Te niin ankarasti huomautitte eräässä kirjeessänne, niin… eiköhän liene synti koskettaa aikoja sitten unohtuneita hullutuksia, koska itse niistä punastun?… Voi setä, voi Teidän ylhäisyytenne! Kuka ei ole ollut nuori ja hullu? Keltä ei ole ollut jonkinlaista eriskummallista, niinsanottua pyhää unelmaa, jonka osana ei ole koskaan toteutua? Naapurini esimerkiksi kuvitteli itseään sankariksi, urhoksi — Jumalan edessä… hän tahtoi kummastuttaa maailmaa urotöillään…ja kaikki päättyi siihen että hän sai vänrikkinä virkaeron, sodassa käymättä, ja kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa perunoita ja kylvää nauriita. Toinen, vasemmalla puolella asuva, uneksi taas tavallaan parantaa Venäjän ja koko maailman, mutta itse, kirjoitettuaan vähäisen aikaa papereja oikeuspaikassa, poistui sieltä tänne eikä vielä tähän saakka ole voinut parantaa vanhaa aitaa. Minä luulin myöskin, että minuun oli painettu ylhäisempi luomiskyky, tahdoin ilmituoda maailmalle uusia, tuntemattomia salaisuuksia, aavistamatta, etteivät ne olleet enää salaisuuksia ja etten minä ole tietäjä. Kaikki olemme naurettavia; no sanokaa, kuka voi, punastumatta itsensä tähden painaa häpeällisellä torumisella sinetin näihin nuoruuden, jaloihin ja tulisiin vaikka kohta ei kohtuullisiin unelmiin? Ken ei ole vuorostaan kantanut hedelmätöntä toivoa, ken ei ole kuvitellut itseään jonkin miehuullisen urotyön, juhlallisen laulun, suuren nerotuotteen sankariksi? Kenen mielikuvitus ei ole liidellyt runouden ja sankaruuden aikoihin? Kuka ei ole itkenyt tuntiessaan myötätuntoisuutta suureen ja ihanaan? Jos löytyy semmoinen ihminen, niin heittäköön hän kiven minuun — minä en häntä kadehti. Minä punastun nuoruuden hullutuksistani, mutta annan niille arvonsa; ne ovat sydämmen puhtauden ja jalon hyvään taipuisan sielun tunnusmerkkeinä.
"Minä tiedän, etteivät nämä todistukset saa Teitä vakuutetuksi: Teille pitää olla varma ja käytännöllinen todistus: olkaa hyvä, tässä, se on: sanokaa, saataisiko tietää ja kehittyisivätkö lahjat, jos nuoret ihmiset tukahuttaisivat itsessään nuo aikaiset taipumukset, jos eivät antaisi valtaa ja tilaa unelmilleen, ja seuraisivat orjallisesti osoitettua suuntaa, koettamatta voimiaan? Lopuksi, eikö yleinen luonnon laki olekin se, että nuoruuden täytyy olla rauhaton, kiehuva, välistä vihurin kaltainen, typerä, jokaisen unelmat ajallansa asettuvat, minunkin ovat nyt asettuneet? Mutta Teidän oma nuoruutenne? Onko se vieras näistä synneistä? Muistelkaa, hakekaa muististanne. Näen täältä asti, kuinka Te, Teidän rauhallisella, hämmästyvällä katseella, pudistatte päätänne ja sanotte: ei ole mitään! Antakaa minun auttaa Teitä, vaikka esimerkiksi rakkauden tielle… Te kiellätte? Älkää kieltäkö: minulla on todistus käsissä. Muistakaa, minä olen ollut tilaisuudessa tutkimaan asiata sen tapahtumakentällä rakkausseikkailujanne. Teatteri on silmieni edessä — tämä järvi. Siinä kasvaa vieläkin keltaisia kukkia; yhden säännöllisesti kuivatun, saan kunnian lähettää tässä Teidän ylhäisyydellenne, suloiseksi muistin johdattajaksi. Mutta on vielä kauheampikin ase Teitä vastaan hyökkäyksistänne rakkautta vastaan, etenkin minun rakkauttani — tämä paperi… Te rypistätte kulmakarvojanne? Ja vielä mikä paperi!!! Kalpenitteko! Minä olen tämän vanhan kalleuden anastanut tädiltä, yhtä vanhalta povelta, tuon sen mukanani kuin ainaisen todistuksen Teitä vastaan ja itselleni puolustuksena. Vapisetteko setä! Tämä on vielä vähä, minä tunnen juurta jaksain Teidän rakkautenne historian: täti kertoo minulle sitä joka päivä, aamulla teetä juotaessa, iltaruoalla ollessa, maata mennessä, huvittavaa tositapausta, mutta minä kannan nämät kalliit aineet erityisessä muistossa. Minä en laiminlyö antaissani ne itse Teille käsiin, maantalous-tuotteiden kanssa, joita olen vuoden ajan täällä työskennellyt. Minä puolestani pidän velvollisuutenani vakuuttaa tädilleni Teidän tunteittenne muuttumattomuutta häntä kohtaan, niinkuin hän sanoo. Kun saan kunnian ottaa vastaan suotuisan vastauksen Teidän ylhäisyydeltänne, niin ilmestyn Teille ja tuon kuivattuja vattuja ja hunajaa, muutamia asiakirjeitä, joilla naapurit ovat minut valmistaneet, omien asioidensa johdosta, paitsi Sajeshalow, joka kuoli ennen oikeusjutun loppua."
Jälkilisäys.
Neljän vuoden kuluttua tapahtui seuraavata, Aleksanderin toisen tulon jälkeen Pietariin, tämän romaanin päähenkilöiden kanssa.
Eräänä aamuna astuskeli Piotr Ivanitsh edestakaisin pitkin toimitushuonettansa. Tämä ei ollut enää entinen terve, lihava ja uljas Piotr Ivanitsh, jolla oli aina sama rauhallinen katse, ylpeästi pystyssä oleva pää ja suora vartalo. Liekö vuodet olleet syynä vai asianhaarat, mutta hän oli aivankuin rauennut. Liikkeet eivät olleet niin reippaat, katse ei yhtä vakava ja itseensä luottavainen. Poskiparrassa ja haivensuortuvissa loisti paljon harmaita hiuksia. Näkyi että hän oli viettänyt elämänsä viisikymmen vuotisen juhlan: Hän kävi hiukan kumarassa. Erittäin kummallista oli nähdä tämän tasaisen, rauhallisen ihmisen — jonka moiseksi tähän asti olimme häntä tunteneet — enemmän kuin huolistuneena, melkein surullisena, vaikka siinä olikin Piotr Ivanitshilie sopiva piirre.
Hän oli aivankuin neuvoton. Tehtyään pari askelta seisattui hän keskellä huonetta, tahi nopein askelin mittaili pari kolme nurkkaa, toisesta päästä toiseen. Näkyi, että joku erinomainen ajatus häntä kohtasi.
Pöydän läheisyydessä, nojatuolissa istui lyhyenläntä, täyteläinen mies, kunnian risti kaulassa ja ylös asti kiinni olevassa hännystakissa ja jalat ristissä. Puuttui ainoastaan suurella kultanupulla varustettua klassillista keppiä, joka on aina lukijalle tunnusmerkkinä romaanien ja novellien lääkärissä. Kenties lääkäriin on tarttunut tämä komentosauva, jonka kanssa ajanvietossa kävelee jalkasin ja istuu tuntimääriä sairaiden luona, lohduttamassa niitä ja usein yhdistää kasvoissaan pari kolme roolia: lääkärin, käytännöllisen filosoofin, talon ystävän j.n.e. Kaikki tämä on hyvä olemassa siellä missä asutaan kaukana toisistaan, leveästi, jossa harvoin ovat sairaita ja lääkäri on enemmän — komeuden vuoksi kuin tarpeen tähden. Mutta Piotr Ivanitshin lääkäri oli pietarilainen. Hän ei tiennyt mitä jalkaisin käyminen merkitsi, vaikka määräsi sairaille liikkumista. Hän oli jonkin neuvoskunnan jäsen, jonkin yhdistyksen sihteeri, professori, useamman kruununlaitoksen lääkäri, köyhien lääkärien neuvotteluissa, hänen käytäntönsä oli tavaton. Hän ei heittänyt vasemmasta kädestä hanssikastakaan, ei olisi ottanut oikeastakaan, ellei olisi pitänyt koetella valtasuonta; ei auaissut hännystakkia eikä useimmiten istunut. Kärsimättömyydestä vaihtoi lääkäri vuoroin vasenta ja vuoroin oikeata jalkaa. Hänen olisi aikoja sitten pitänyt lähteä, mutta Piotr Ivanitsh ei puhunut mitään. Viimeinkin!
— Tohtori, mitä on tekeminen? — kysyi Piotr Ivanitsh äkkiä pysähtyen hänen eteensä.
— Matkustakaa Kissingen'iin, vastasi lääkäri, se on ainoa keino.
Kohtaukset uudistuvat Teillä liian usein…
— Hm! Te puhutte yhä minusta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Minä puhun Teille vaimostani. Minä olen jo yli viidenkymmenen, mutta hän on vasta kukoistusajassaan, hänen pitää elää; jos hänen terveytensä alkaa nyt jo sammua…