Hän teki sovinnon menneen kanssa: se kävi hänelle rakkaaksi. Kateus, synkkä katsantotapa, törkeys, arastaminen lieventyi yksinäisyydestä ja miettimisestä. Mennyt esiintyi hänen silmissään puhdistetussa valossa, itse petturi. Nadinkakin — melkein auringon säteissä. "Mitä minä täällä teen? sanoi hän harmistuneena. Mitä varten kuihdun täällä? Minkä tähden lahjani sammuvat? Miksi en minä voisi toimellani siellä loistaa? Nyt minusta on tullut järkevämpi. Missä suhteessa on setä minua parempi? Enkö minä voisikaan löytää itselleni tietä? No, tähän saakka ei ole onnistunut, mutta en vielä koskaan ollut omaan kutsumukseeni ryhtynytkään — mitäpä siitä? Olen tullut viimeinkin huomaamaan: nyt onkin jo aika ryhtyä! Vaan lähtöni… pahottaa äitini mieltä kovin. Mutta kuitenkin on matkustaminen välttämätöntä; en minä voi täällä menehtyä. Siellä oli se ja sekin — tullut ihmisiksi… Mutta minun edistymiseni ja onneni?… Minä yksin olen jäljelle jäänyt… ja mistä syystä? Minkätähden?" Hän oli menehtyä ikävästä, eikä tiennyt, miten piti sanoa äidille matka-aikeitaan.

Äiti pelasti hänet pian siitä vaivasta: hän kuoli.

Hän kirjoitti lopuksi seuraavalla tavalla tädille ja sedälle
Pietariin: Tädille:

"Ennen Pietarista lähtöäni varustitte minut, ma tante, kyyneleet silmissä, kalleilla sanoilla matkalle, jotka sanat ovat painuneet muistiini. Te sanoitte: jos minä joskus tarvitsen lämmintä ystävyyttä, todellista osanottoa, niin Teidän sydämmessänne on aina nurkka minulle." On tullut hetki, jolloin olen käsittänyt näiden sanojen kaiken arvon. Ne oikeudet, jalomielisesti annoitte sydämemme ylitse, niissä on hiljaisuus, lohdutus ja rauha sopimuksen merkkinä, kenties koko elämäni onni. Kolme kuukautta takaperin nukkui äitini kuoleman uneen: en lisää enää sanaakaan. Hänen kirjeistään näette, mitä hän on minulle ollut ja käsitätte mitä olen hänessä kadottanut… Minä pakenen täältä ainiaaksi. Mutta minne yksinäinen vaeltaja suunnittaa matkansa ellei siihen paikkaan, missä Te olette?… Sanokaa yksi sana: löydänkö minä Teissä sen, minkä puolitoista vuotta taapäin jätin? Oletteko karkoittanut minut muistostanne? Suostutteko ikävään velvollisuuteen parantamaan ystävyydellänne, joka monta kertaa oli minut pelastanut, uutta syvää haavaa? Minä heitän kaikki toiveeni Teihin, ja toiseen mahtavaan liittolaisen — toimintaan.

"Teitä kummastuttaa — eikö totta? Teidän on outoa kuulla tällaista minulta? Lukekaa näitä riviä, joita olen kirjoittanut rauhallisessa muodossa, joka ei ole minun tapaistani? Älkää ihmetelkö ja peljätkö minun palaamistani: Teidän luoksenne ei tule tuuliaispää, ei haaveilija, ei semmoinen, jonka ihanteet ovat haihtuneet, ei pikkukaupunkilainen, vaan yksinkertaisesti ihminen, jonka kaltaisia löytyy Pietarissa paljon ja jonka kaltainen minun olisi pitänyt aikoja sitten olla. Varoittakaa etenkin setää tässä asiassa. Kun katselen mennyttä elämääni, niin minun tulee paha olla, häpeän sekä muita että itseäni. Mutta eihän toisin voinut olla, Heräsin vasta — kolmenkymmenen vanhana! Kova koulu, jonka olin Pietarissa läpi käynyt, ja mietiskeleminen maalla ovat selvittäneet minulle kokonaan kohtaloni. Erottuani melkoisen matkan päähän sedän läksyistä ja omasta kokemuksestani, käsitin minä niitä täällä, hiljaisuudessa selkeämmin ja huomaan, minne niiden aikoja sitten olisi pitänyt saattaa minua, huomaan kuinka surkuteltavasta ja järjettömästi olen poistunut oikeasta päämäärästäni. Nyt minä olen rauhallinen: minä en kidu enkä kärsi, vaan en minä taas kerskailekaan tätä; kenties tämä rauhallisuus lähtee itsekkäisyydestä; kuitenkin tunnen, että katsantokantani elämään on selkenevä siihen määrään, että minä olen löytävä toisen rauhan lähteen — kirkkaamman. Vielä en voi olla säälimättä sitä, että olen päässyt sille rajalle, jossa — voi onnettomuutta — nuoruus on loppumaisillaan ja alkaa miettiminen, hurmauksen tutkiminen, valikoimisen ja tuntemisen aika.

"Ehkä käsitykseni ihmisistä ja elämästä on hiukan muuttunut, niin paljon on sentään toiveita liitänyt pois, paljon mennyt mielenhaluja, sanalla sanoen, silmänharhaukset ovat kuluneet; seurauksena on tietysti, että vähemmin erehdyn ja petyn monessa suhteessa ja ihmisissä, se on hyvin lohduttavaa toiselta puolelta! Minä näen selkeämmin eteeni: kaikkein raskain on takana; mielen liikutukset eivät ole peloittavia, sillä niitä on vähän jälellä, tärkeämmät ovat ohitse ja minä siunaan niitä. Minua hävettää muistella, kuinka minä luulottelin olevani marttyyri ja kirosin kohtalon arpaa. Kirosin! Mikä halpamainen kiittämättömyys ja lapsellisuus! Miten myöhään tulin huomaamaan, että kärsimykset puhdistavat sielun, tekevät ihmisen sellaiseksi että hän kärsii itseään ja että muutkin häntä kärsivät, kohoittavat häntä… Nyt tunnustan, jos ihminen ei ole kokenut kärsimyksiä, niin se merkitsee, ettei ole kokenut elämää täydellisyydessään: niissä on monta tärkeätä ehtoa, joiden ratkaisua emme kenties ehdi täällä odottaakaan. Näissä mullistuksissa näen minä Jumalan käden, joka antaa luullakseni ihmiselle loppumattoman tehtävän — pyrkiä eteenpäin, saavuttaakseen ylhäältä määrätyn päämaalin, ainaisen taistelun ohessa pettyneiden toiveiden ja kiusallisien vastuksien kanssa. Huomaan että ne ovat välttämättömät nämät taistelot ja mullistukset elämälle, sillä elämä ilman niitä ei olisikaan elämä, vaan seisahdus, uni… Kun taistelo on loppunut, niin näkee elämänkin olevan loppuneen; ihminen oli ollut kiinnitetty, rakastunut, nauttinut, kärsinyt, ollut mielenliikutusten valtaamana ja on tietysti elänyt!

"Näettekö miten minä ajattelen: minä olen tullut ulos pimeydestä — näen, että kaikki tänne asti eletty on ollut jonkinlainen kova valmistus oikealle tielle, järkevä oppi elämää varten. Joku sanoo minulle, että loppu-tie tulee olemaan helpompi, rauhallisempi ja selvempi… Himmeät paikat ovat tulleet valaistuksi, konstikkaat solmut auenneet itsestään; elämä alkaa tuntua hyvältä eikä pahalta. Pian sanon taas: Kuinka elämä on hyvä! mutta sanon, ei niinkuin nuorukainen, joka on hurmaantunut hetkellisestä nautinnosta, vaan täydellisesti tuntien sen todelliset nautinnot ja surut. Sitten ei kuolemakaan peloita: se ei näyttäikse pelättimenä, vaan kauniina koetuksena. Nyt jo löyhähtelee sieluuni tuntematon rauhallisuus: lapsellisia harmia, loukatun itserakkauden puuskia, lapsen ärtymistä ja naurettavaa suuttumusta maailmaan ja ihmisiin, rakkikoiran tapaista suuttumusta elehvanttiin — tuntuu kun sitä ei olisi ollut olemassakaan.

"Olen taas tehnyt ystävyyden liiton ihmisten kanssa, joiden kanssa olen pitkän ajan ollut epäsovussa, jotka, sen huomaan ohimennen, ovat täällä samanlaiset kuin Pietarissakin, mutta vaan hiukan jäykempiä, karkeampia ja lystikkäämpiä. En minä niille enää vihainen ole täälläkään, saatikka sitten siellä tulisin sitä olemaan. Tässä on teille esimerkki lauhkeudestani: meillä käy eräs narri Anton Ivanitsh, vierailee ja on muka jaksavinaan suruani; huomenna hän menee naapurin häihin — jakaa siellä taas iloa, mutta sattuu menemään vielä jonkun kolmannen luo — täyttää kätilön tehtävän. Mutta ei ilo eikä suru estä häntä kaikkien luona syömästä neljä kertaa päivässä. Huomaan että hänelle on samantekevä: hän on sama jos ihminen kuoli, syntyi tahi nai, minusta ei ole vastenmielistä katsoa häneen, ei harmita… minä kärsin häntä, enkä aja häntä tiehensä. Tämä on hyvä merkki — eikö totta ma tante? Mitä sanotte luettuanne nämä kiitoslauseet itsestäni?"

Sedälle:

Rakkahin, hyvä setä ja samalla Teidän ylhäisyytenne!