— Nämät lehmukset, puhui hän, osoittaen puutarhaa, on isäsi istuttanut. Silloin sinä et vielä ollut syntynytkään. Tavallisesti istuin täällä balkongilla ja katselin häntä. Hän raataa, raataa ja katsahtaa minuun, mutta hiki juoksee karjaloina hänestä. "Aha oletko täällä?" sanoo hän, "sen vuoksi minusta on niin hauska raataa!" Ja hän alkaa uudelleen työskennellä. — Tuolla on niitty, jossa sinä leikitsit lasten kanssa; sinä olit aika äkäpussi: jos hiukankaan ei oltu mielesi mukaan — niin huusit täyttä kurkkua. Kerran Agashka — joka nyt on Kusmalla naimisissa, tuolla kolmannessa töllissä polvitiestä — töykkäsi sinua jollain tavalla, niin että nenästäsi lähti verta, silloin isä löi häntä että töin tuskin sain lakkaamaan.
Ajatuksissaan liitti Aleksander näihin muistoihin vielä toisia. "Tuolla puun alla olevalla penkillä", ajatteli hän, "istuin minä Sofian kanssa ja olin silloin onnellinen. Mutta tuolla kahden syreenipensaan välissä sain häneltä ensimmäisen suudelman…" Kaikki tämä oli hänen silmiensä edessä. Hän hymyili näille muistoille ja istui tuntikausia balkongilla ottaen vastaan tahi saattaen aurinkoa, kuunnellen lintujen laulua, järven läikyntää ja näkymättömien hyönteisten surinaa.
"Jumalani! kuinka täällä on hyvä olla!" puhui hän näiden yksinkertaisten mielenvaikutusten valtaamana, "kaukana hyörinästä, halpamaisesta elämästä, siitä muurahaispesästä, missä ihmiset… joukottain, aidan takaa eivät hengitä aamun viileyttä, ei keväisen niityn tuoksua".
"Kuinka siellä väsyy elämään, mutta täällä saa sielu levähtää, tässä yksinkertaisessa helppotajuisessa elämässä! Sydän nuortuu, rinta hengittää vapaammin, järkeä ei rasita kiusalliset ajatukset: niin yksi kuin toinenkin asia on hyvin. Ei ole syytä huolehtia mistään. Huolettomana, raskaitta ajatuksitta, uinailevalla sydämmellä ja järjellä, vähäisellä värähdyksellä saa antaa katseensa luistaa lehdosta peltoon, kukkulaan ja sitten upottaa pohjattomaan taivaan sinervään."
Välistä taas siirtyi hän pihalle ja kylän kadulle päin olevan akkunan luo. Siellä oli toisenlainen kuva, vastakohtainen kuva, täynnä puuhallista, perheellistä elämää. Helteestä venyy Barbos pitkällään koirankopin luona, turpa käpälien päällä. Kymmenittäin kanoja ottaa aamua vastaan kilvan kaakattaen; kukot tappelevat. Kadulla ajetaan elukoita laitumelle. Välistä jäljelle jäänyt lehmä ammuu surkeasti, seisoen keskellä katua ja töllistellen kaikille suunnille. Miehet ja vaimot, sirpit ja haravat olallaan, menevät työhön. Ajoittain tempaa tuuli pari kolme sanaa niiden keskustelusta ja kuljettaa niitä akkunan luo. Siellä ajaa maanmiehen kärryt jyrinällä pitkin siltaa, sen jäljessä kämpii heinäkuorma laiskasti. Valkopäiset, karkeatukkaiset lapsinallikat paitojaan nostellen kiertelevät vesilätiköissä. Katsellessaan tätä kuvaa, alkoi Aleksander löytää runollisuutta haarmaassa taivaassa, rikkonaisessa aidassa, portissa, likaisessa lammessa ja lipsuissa. Ahtaan keikarimaisen hännystakin vaihtoi hän leveään kotitekoiseen halattiin. Tämän rauhallisen elämän jok'ainoassa ilmiössä, jok'ainoassa mielenvaikutuksessa, illoin, aamuin, syödessä ja levätessä oli läsnä äidin nukkumaton silmä.
Hän ei tainnut kyllin iloita nähdessään kuinka Aleksander lihoi, kuinka poskille palasi puna, kuinka silmät elpyivät tasaisesta loisteesta.
"Hiukset eivät vaan kasva", puhui hän, "olivat ikäänkuin silkkiä."
Aleksander kävi usein kävelemässä ympäristössä. Kerran kohtasi hän joukon akkoja ja tyttöjä, jotka menivät metsään sieneen, hän liittyi joukkoon ja kulki koko päivän niiden kanssa. Palattuaan kotia, kehui hän Masha-nimistä tyttöä sukkeluudesta ja vikkelyydestä. Masha otettiin sitten taloon palvelemaan herraa. Välistä hän kävi katsomassa peltotöitä ja sai nyt kokemalla nähdä sitä, mistä oli usein kirjoittanut ja kääntänyt lehteen. "Kuinka usein me panimme omiamme siellä", ajatteli hän, nyykyttäen päätään ja hän alkoi tutkia asiaa syvemmin ja tarkemmin.
Eräänä sateisena päivänä koetti hän työskennellä, istui kirjoittamaan ja oli tyytyväinen työnsä alkuun. Parannuksia varten tarvittiin yhtä kirjaa: hän kirjoitti Pietariin ja kirja lähetettiin. Hän ryhtyi työhön leikittä. Hän tilasi vielä kirjoja. Turhaan Anna Pavlowna koetti estää häntä kirjoittamasta, ettei rinta menisi piloille: mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan. Anna Pavlowna lähetti noutamaan Anton Ivanitshia. Ei Aleksander kuunnellut häntäkään, vaan kirjoitteli yhä edelleenkin. Kun oli kolme, neljä kuukautta kulunut, niin Aleksander ei laihtunut kirjoittamisesta, vaan lihoi enemmän. Tämä rauhoitti Anna Pavlownaa. Siten kului puolitoista vuotta. Kaikki oli hyvin, mutta loppupuolella tätä aikaa rupesi Aleksander taas miettimään. Hänellä ei ollut mitään toiveita, jos oli ollutkin, niin ei niitä ollut vaikea täyttää: ne eivät ulottuneet perhe-elämää ulommas. Ei häntä mikään voinut huolettaa: ei työ, ei epäilys, vaan hän ikävöi kuitenkin! Häntä kyllästytti vähitellen kotoinen ahdas piiri; äidin mielennouteet kävivät suututtaviksi, mutta Anton Ivanitsh oli kerrassaan vastenmielinen; työkin kyllästytti, eikä luontokaan häntä enää viehättänyt.
Hän istui ääneti akkunan luona ja katseli välinpitämättömästi isän lehmuksia ja harmistuneena kuunteli järven läikyntää. Hän alkoi mietiskellä syytä tähän uuteen ikävään ja tuli havaitsemaan, että hän ikävöi Pietaria! Poistuen kauemmas menneestä, alkoi hän sääliä sitä. Veri kiehui vielä hänessä, sydän löi, sielu ja ruumis vaativat toimintaa… Taas oli kysymys ratkaistavana. Jumalani! Hän oli vähällä itkeä tästä havainnosta. Hän luuli ikävän menevän ohitse, sillä että hän voi elää aikansa maalla, tottua siihen, mutta mitä vielä: mitä kauemmin hän eli siellä, sitä kovemmin sydäntä kolotti ja se pyrki siihen kadotukseen, joka oli hänelle jo tuttava.