— No, mitenkä Sidorowan kävi? kysyi Aleksander.
— Hän synnytti: lapsi oli niin laiha ja musta! Kolmantena päivänä se kuoli.
Aleksander purskahti nauruun taisi olla ensimmäisen kerran maalle tultuansa.
— Mistä te löysitte hänet? kysyi Aleksander.
— Anton Ivanitsh toi hänet, vastasi Anna Pavlowna.
— Että viitsitte kuunnella tuota hupakkoa.
— Hupakkoako! Ah Sashenka, mitä sinä sanot? Eikö ole synti sanoa
Anton Ivanitshia hupakoksi! Kuinka kielesi kääntyi semmoiseen? Anton
Ivanitsh on hyväntekijämme, ystävämme!
— Ottakaa, äitiseni, suitsutuspihka ja antakaa ystävällemme ja hyväntekijällemme: ripustakoon hän sen omaan kaulaansa.
Sen jälkeen sulki Aleksander aina ovensa yöksi. Kului pari kolme kuukautta. Vähitellen yksinäisyys, hiljaisuus, kotoinen elämä ja äidin hyvyys siihen liitettynä auttivat Aleksanderia ihmiseksi. Mutta laiskuus, huolettomuus ja kaiken siveyden tunteen poissaolo, jota Aleksander turhaan oli Pietarissa etsinyt, sijaitsi nyt hänen sielunsa maailmassa. Siellä, paettuaan mietteiden, taiteen maailmasta, suljettuna kiviseinien sisälle, tahtoi hän nukkua myyrän uneen, mutta alinomaa herätti häntä unesta, kateudesta syntyneet mielenliikutukset ja turhat toiveet. Jokainen ilmiö tieteen ja taiteen maailmassa, jokainen uusi kuuluisuus herätti hänessä kysymyksen: "miksi en minä ole se, minkätähden en minä ole sitä tehnyt?" Siellä hän joka askeleelta kohtasi ihmisiä, eduttomia vertailuja itsensä suhteen… siellä hän lankesi niin usein, siellä näki kuin peilissä heikkoutensa… siellä oli tuo auttamaton setä, joka piti silmällä hänen elämänsä tapoja, laiskuutta ja kunnianhimoa, joka ei mihinkään perustunut; siellä on kauneuden maailma ja joukko lahjakkaita ihmisiä, joiden keskellä hän ei näytellyt mitään osaa. Lopuksi, siellä koettavat johtaa elämää varman suunnitelman mukaan, saada päivän valoon sen pimeät, epäselvät puolet, eivätkä anna tunteille, intohimoille ja unelmille valtaa ja sitten luovuttavat runollisen viehätyksen, tahtovat antaa sille jonkinlaisen ikävän kuvan ja yksitoikkoisen ja raskaan muodon…
Mutta täällä on hyvä oleksia! Hän on parhain ja viisain kaikista! Täällä on hän muutamia virstoja ympäristössä yleinen epäjumala, Sen ohessa on täällä joka askeleen päässä silmien edessä luonto, hänen sielunsa aukesi hiljaisille, rauhallisille mielenvaikutuksille. Aaltojen läike, lehtien kohina, viileys ja välistä luonnon äänettömyys — kaikki synnytti hänessä mietteitä ja herätti tunteita. Puutarhassa, pellolla, kotona hakivat häntä lapsuuden ja nuoruuden muistot. Välistä kun Anna Pavlowna istui hänen vieressään, tuntui kuin hän olisi arvannut poikansa ajatukset. Äiti auttoi häntä muistamaan pikkuseikkoja elämästä, jotka olivat hänelle kalliita, tahi kertoili mitä hän ei ollenkaan muistanut.