— Talo on hyvä, erinomainen, sanoi lääkäri, ihmeellinen… oma kokki ja millaisia sikareja! Entäs se Teidän ystävänne, joka asuu Lontoossa, onko hän lakannut lähettämästä Teille scherryä? Tänä vuonna ei ole Teillä näkynytkään…
— Oi tohtori, miten petollinen kohtalo sentään on! Minäkö en ole ollut varovainen hänen suhteensa? alkoi Piotr Ivanitsh hänelle tavattomalla innolla: — luulen, että olen punninnut jok'ainoan askeleeni… mutta ei, jossakin paikassa pitää se niittää ja milloin? Kaikkien myötäkäymisien ohessa virkaurallani… Äh!
Hän viittasi kädellään ja jatkoi astumistaan.
— Miksi Te olette niin levoton? sanoi lääkäri. Vaarallista ei ole mitään kerrassaan. Minä toistan mitä alussa sanoin, nimittäin, hänen elimistönsä ei ole liikutettu; turmiollisia oireita ei ole olemassa. Vähäverisyys, heikkous… — siinä on kaikki!
— Vähäpätöisyys! sanoi Piotr Ivanitsh.
— Hänen sairautensa on negatiivinen eikä positiivinen, jatkoi lääkäri. Luuletteko hänen yksin olevan sairas? Katselkaa kaikkia näitä täällä Pietarissa syntyneitä: minkä näköisiä he ovat? Menkää pois täältä, menkää. Jos taas ei sovi mennä, niin huvitelkaa häntä, älkää antako hänen istua yhdessä paikassa, noudattakaa hänen mieltään, kutsukaa ulos, enemmän vaan ruumiillista ja henkistä liikettä: toinen sekä toinen on hänellä luonnottomassa unessa. Tietysti se saattaisi aikaa voittaen sattua keuhkoihin tahi…
— Hyvästi, herra tohtori! Minä menen hänen luokseen, sanoi Piotr Ivanitsh ja läksi nopein askelin vaimonsa toimitushuoneesen. Hän seisattui ovella, aukasi hiljakseen portierit ja iski vaimoonsa levottoman katseen. Hän oli…mitä erinomaista lääkäri oli hänessä huomannut? Kaikki, jotka hänet ensikertaa näkivät, huomasivat hänessä tavallisen naisen, joita on paljon Pietarissa. Hän oli kalpea, se on totta: katseensa väritön, mekko väljä ja verhosi tasaisesti litteitä olkapäitä ja rintaa; liikkeet olivat hitaat, melkein veltot… Ovatko poskien puna, silmien loiste ja tuliset liikkeet ainoastaan — eroavat tunnusmerkit meidän kaunottarissa? Entäs muodon kauneus… Eivät Feidias eikä Praxfeles olisi löytäneet tässä Venuksia piirustimelleen.
Ei, plastillista kauneutta ei pidä hakea pohjoismaiden kaunottarien joukosta: ne eivät ole saaneet antiikkisia muotoja, joilla kreikkalaisten naisten kauneus on jäänyt ikimuistoiseksi, mistä meikäläiset voisivat muotoja luoda: niillä ei ole niitä moitteettoman säännöllisiä ruumiin piirteitä… Niiden tunteellisuus ei tulvaa silmistä tulisena säde-virtana; puoliauenneilla huulilla ei ole tuota luonnollisen suloista hymyä, joka palaa etelämaan naisen huulilla. Meidän naisille on annettu toinen osa, korkein kauneus. Piirustimen on vaikea saavuttaa ajatusten välähdystä niiden kasvojen piirteissä, tahdon taisteloa intohimojen kanssa, kielellä selittämätöntä sielun liikutusten leikkiä, lukemattomien, hienojen viekkauden välähdyksien, mietityn yksinkertaisuuden, vihan ja hyvyyden, salattujen ilojen ja kärsimysten kanssa… kaikkia näitä kesän suloisia salamoita, jotka murtautuvat ulos vahvasta sielusta…
Oli miten oli, mutta se, joka näki Lisaveta Aleksandrownan ensi kertaa, ei olisi huomannut hänessä mitään epäjärjestystä. Ainoastaan se, joka on tuntenut häntä ennen, hänen kasvojensa raittiuden, hänen katseensa loisteen, mistä oli vaikeata saada selville hänen silmiensä värin — kuinka ne upposivat loistaviin, väriseviin valon laineisiin, se, joka muisti hänen täyteläisiä olkapäitään ja komeata vartaloan, se sairaankaltaisella hämmästyksellä olisi katsonut häneen nyt ja sydäntä olisi kouristanut sääliväisyydestä, jos se ei olisi ollut hänelle vieras, niinkuin Piotr Ivanitshin sydäntä kouristi, jota hän pelkäsi itsellensäkin tunnustaa.
Hän astui hiljaan toimitushuoneesen ja istui vaimonsa vierelle.