— No entäs Luninin?
— Hyviä ovat nuokin. Itse Lunin on kuin se aasi, jonka luota satakieli lentää maailman toiselle äärelle. Mutta rouva, kyllä on hyvä kettu…
— Mitä sanot Soninista?
— En voi mitään hyvää sanoa. Sonin antaa aina hyvän neuvon, kun vaara on ohitse, mutta koetelkaas kääntyä hädässä hänen puoleensa… niin hän päästää illallisetta kotia niinkuin kettu suden. Muistatteko, miten hän liehakoitsi edessänne, kun hän haki paikkaa Teidän kauttanne? Mutta nyt jos kuulisitte, mitä hän puhuu Teistä…
— Eikö Wolotskowkaan miellytä sinua?
— Mitätön, ja vielä lisäksi ilkeä luontokappale… Aleksander oikein sylkäisi.
— Kylläpä kuvasit! sanoi Piotr Ivanitsh.
— Mitä minä odottaisin ihmisiltä? jatkoi Aleksander.
— Kaikkea: ystävyyttä, rakkautta, yläupseerin arvoa ja rahaa… Lopetapa tämä maalaus-kuvasto meillä: sano mitä eläimiä vaimoni ja minä olemme?
Aleksander ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoilleen ilmestyi hienoa, tuskin näkyvää sala-ivaa. Hän myhähti. Ei tämä kasvojen ilmiö eikä hymy luiskahtaneet Piotr Ivanitshin silmien ohi. Hän katsahti vaimoonsa, tämä laski silmänsä alas.