— Mitä se sinua liikuttaa? Tahdotko parantaa ihmisiä, vai mitä?
— Mitäkö liikuttaa? Eivätkö minuunkin lennä lian räiskeet, jossa ihmiset uivat? Te tiedätte, mitä minulle on tapahtunut — ja kaiken tämän perästä ei vielä muka pitäisi vihata ja halveksia ihmisiä!
— Mitä sinulle sitten on tapahtunut?
— Petos, rakkaudessa, niin hävytön ja kylmä unohdus ystävyydessä… Ylipäänsä on vastenmielistä, ilkeätä, nähdä ihmisiä ja elää niiden kanssa! Kaikki heidän ajatuksensa, sanansa, työnsä — kaikki perustuvat hiekalle. Tänään juoksevat yhtä päämaalia kohti, kiirehtivät, työntävät toinen toistaan jaloista pois, tekevät hävyyttömyyksiä, valehtelevat, alentavat itseänsä, rakentavat juonia, mutta huomenna — ovat eilisen jo unhottaneet ja juoksevat toisen jälkeen. Tänään ylistävät yhtä, huomenna moittivat, tänään ovat tulisia, helliä, huomenna kylmiä… ei; kun tarkastelee, niin elämä on —, kauheata, vastenmielistä! Mutta ihmiset!
— Istuessaan nojatuolissa nukkui Piotr Ivanitsh taaskin.
— Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, ja töykkäsi häntä hiljakseen.
— Sinä olet alakuloinen, olet alakuloinen! Pitää tehdä työdä, sanoi Piotr Ivanitsh, hieroen silmiään: — sitten et toru ihmisiäkään syyttä. Minkä puolesta tuttavasi ovat kunnottomia. Kaikki ovat kelpo ihmisiä.
— Kyllä! Jos ketä ottaa esimerkiksi niin kaikki ovat Krilovin runojen luontokappaleiden kaltaisia.
— Entäs Hosarowin esimerkiksi?
— Kokonainen perhe luontokappaleita! keskeytti Aleksander. Eräs sokaisee silmänne viekkaudella, hyväilee Teitä, mutta silmien takana… olen kuullut, mitä hän on minusta puhunut. Toinen taas itkee kanssanne solvauksen tähden, mutta huomenna itkee hän solvaajanne kanssa; tänään nauraa hän kanssanne toiselle, mutta huomenna saman kanssa Teille… iljettävää!