— Mitä?
— Krilovin runoja.
— Hyvä kirja, mutta ethän sitä yhtä ainoastaan.
— Nykyään sitä yhtä. Jumalani millaisia kuvia ihmisistä, mikä totuus!
— Näytät olevan ihmisille vihoissasi. Onko rakkaus häneen… mikä hän onkaan?… todellakin tehnyt sinut tällaiseksi?…
— Oh! Sen tyhmyyden olen jo unhottanut. Muutama aika sitten ajoin niiden paikkojen ohitse, joissa olin niin onnellinen ja joissa niin paljon kärsin, ajattelin, että muistolla repisin sydämmeni palaisiksi.
— No repäsitkö?
— Näin huvilan, puutarhan, aidan, mutta sydämmeni ei edes hypähtänyt.
— Kas siinä se on: sanoinhan minä. Minkätähden ovat ihmiset sinusta niin vastenmielisiä?
— Minkätähden! Sydämmen halpuuden Ja vähäpätöisyyden tähden… Jumalani! Kun ajattelee, kuinka paljon ilkeyttä kasvaa siellä, mihin luonto on kylvänyt niin oivallisia siemeniä…