Aleksander punastui kokonaan.
— Minä luulin, että heidän kohteliaisuutensa tuli siitä, että Te minua suosittelitte heille, vastasi Aleksander, mutta ilman mahtipontisuutta, jotenkin tyynesti. — Sitäpaitsi ne olivat seuraelämän suhteita…
— No hyvä; otetaan sitten ulkopuolelta seuraelämää. Olenhan minä jo vakuuttanut sinulle, mutta en tiedä olenko saanut vakuutetuksi, että olet ollut väärässä tuon, mikä hän nyt olikaan, Sashenkan suhteen. Sinä olit puolitoista vuotta heidän talossaan kuin omainen: asuskelit heillä aamusta iltaan, ja olit vielä tuon halveksittavan tytön rakastama, niinkuin sinä häntä kutsut. Luulisipa, ettei se halveksimista ansaitseisi…
— Mutta miksi hän petti minut?
— Se tahtoo sanoa rakastui toiseen? Olemmehan jo senkin selittäneet tyydyttävästi. Luuletko sinä tosiaan, että jos hän olisi rakastanut sinua edelleen, ettet sinä olisi lakannut häntä rakastamasta?
— Minä? En koskaan.
— No, sitten et sinä käsitä mitään. Mennään siis etemmäksi, ettei sinulla ole ystäviä, vaan minä olen aina arvellut, että sinulla niitä on kolme.
— Kolme? huudahti Aleksander. Oli kerran yksi, mutta sekin…
— Kolme, toisti Piotr Ivanitsh itsepäisesti. Ensimmäinen on, aloitetaan vanhuuden puolesta, tuo yksi. Oltuaan monta vuotta näkemättä, olisi toinen kohdatessaan kääntynyt pois sinusta, mutta tämä kutsui sinut luokseen ja kun sinä tulit happamen näköisenä, kyseli hän osaanotolla, oletko jonkin tarpeessa, tarjosi sinulle palvelustaan, apuaan; olen vakuutettu, että hän olisi antanut sinulle rahaakin — niin! meidän aikakautenamme kompastuu tähän koetuskiveen ei ainoastaan tunne… ei saata minut tuttavaksi hänen kanssaan: näen, että hän on kunnon ihminen… mutta sinun mielestäsi kavala.
Aleksander seisoi pää alaspäin.