— No mitä arvelet, kuka olisi toinen ystäväsi? kysyi Piotr Ivanitsh.
— Kuka? sanoi Aleksander epäilyksellä. Ei kukaan…
— Häpeämätön! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mitä? Entäs Lisa! Etkö punastukaan! Mutta mikä minä olen sinulle, sallitko kysyä?
— Te… sukulainen.
— Tärkeä arvonimi! Ei, minä luulin toki enemmän. Tuo ei ole kiitettävää, Aleksander: tämä on semmoinen puoli, jota koulunkirjoituskaavoissakin nimitetään inhoittavaksi ja jota ei taida löytyä Krilowillakaan.
— Te olette aina työntänyt minua luotanne… sanoi Aleksander arasti, eikä nostanut silmiään.
— Niin, silloin kuin sinä tahdoit syleillä.
— Te olette nauranut minulle, minun tunteelleni…
— Mutta mitä varten, miksi? kysyi Piotr Ivanitsh.
— Te seurasitte minua askel askeleelta.